Irmeli Hautamäki
Vielä viitisen vuotta sitten olisi
ollut vaikea kuvitella Julian
Rosefeldtin Manifesto -teoksen
kaltaista sukellusta avantgardistien teksteihin ja niiden herättämää suurta
kiinnostusta yleisössä. Käydessäni katsomassa teosta toiseen kertaan Helsingin
Taidehalli oli täynnä ja henkilökunta odotti kävijävirran lisääntyvän parin
viimeisen viikon aikana. Taidehalli on myös ajan hengen mukaisesti järjestämässä manifesti karaokea. Nykyisin
jokainen voi tuoda somessa esiin statementtinsa.
Taiteilijoilla julistusten esittäminen
on ollut tapana jo pitkään. Avantgarde -manifestit eivät silti ole traditio
kuten näyttelyn saatteessa hieman harhaanjohtavasti väitetään; pikemminkin ne
ovat olleet tradition katkaisemista. Avantgarde -manifesteja on esitetty kahteen
otteeseen: ensimmäisessä vaiheessa 1900-luvun alussa kun klassisen taiteen traditio
julistettiin kuolleeksi ja sille etsittiin vaihtoehtoja. Tällöin äänessä olivat
suprematistit, futuristit, dadaistit ja surrealistit. Toinen manifestien suma osui
1960 –luvun ns. uusavantgardeen, jolloin ääntä pitivät pop-taiteilijat ja
käsitetaiteilijat.
Rosefedtin kahdestatoista
elokuvasta koostuva Manifesto -teos
päättyy elokuvantekijöiden (mm. Jim
Jarmush ja Lars von Trier) 1990-
ja 2000 –luvuilla esitettyihin manifesteihin. Niissä kehotetaan inspiraation
nimissä varastamaan mitä tahansa keneltä tahansa, sillä mikään ei ole
autenttista. Kun sanat on pantu anarkistisen peruskoulunopettajan suuhun,
syntyy vaikutelma, että avantgarde jatkuu seuraavassa sukupolvessa. Tämä on
liian toiveikasta, sillä ajattelussa ei tapahdu syviä, historiaa mullistavia
katkoksia joka vuosikymmen.
Tutkimuksen näkökulmasta avantgardessa
on kyse taiteessa tapahtuneesta ajattelun ja käytäntöjen murroksesta, missä
myös tieteen murroksella oli osansa.
Siksi 1900 –luvun alku, jolloin klassinen tieteellinen maailmankuva kyseenalaistettiin
uusien tieteen löytöjen seurauksena oli raju muutoksen aika myös taiteessa.
Monet avantgardistit puhuivat jopa ’taiteen tieteestä’: taide piti saattaa
tieteelliselle pohjalle. Lähtökohdaksi ei otettu kuitenkaan luonnontieteitä,
vaan ajattelumalleja haettiin mm. kielitieteestä, havaintopsykologiasta ja uudesta
geometriasta. Venäläisistä avantgardisteista Kandinsky, Malevich, Rodschenkeo, Naum Gabo ja Anton Pevsner kunnostautuivat uusien teorioiden ja opetusohjelmien laatijoina.
Uusia ajattelumalleja loivat myös Sol Le
Wit ja Elaine Sturtevant. Jälkimmäisen
mukaan ”luovuus ei putkahda mieleen itsestään”.
Avantgardeen liittyvä uusi ajattelu
ei Manifesto -teoksessa tule esiin
kovinkaan vahvasti, vaikka suprematistien manifestien esityspaikkana on
avaruustutkimuskeskus.
Avantgarde esitetään teoksessa angloamerikkalaiseen
tyyliin kulttuurisena sekoiluna, jossa nuoret vimmaiset miehet purkavat
sukupolvikapinaansa. Modernia taidetta ei kuitenkaan olisi syntynyt pelkillä
julistuksilla; menetelmien kehittely vaati vuosien systemaattista työtä jonka tuloksena
syntyi myös tutkielmia ja oppikirjoja.
Logiikan ja systeemien vastaisuutta
avantgardessa saarnasi tyypillisesti dada; se oli selkeästi protestia
ensimmäisen maailmansodan mielettömyyttä vastaan. Kun koko läntinen sivilisaatio
oli tullut hulluksi käyttäen systemaattisen tieteellisiä tappomenetelmiä, voiko
sille oikeastaan sanoa muuta kuin: ”Te
olette täydellisiä idiootteja. Te olette kuin toiveenne: ei mitään. Kuin paratiisinne:
ei mitään. Kuin ihanteenne: ei mitään. Kuin poliitikkonne: ei mitään. Kuin
taiteilijanne: ei mitään. Kuin uskontonne: ei mitään.”
Manifesto
-teos on tehokkaimmillaan, kun leski huutaa Tristan Tzaran suulla koko entisen maailman haudan äärellä: ”... ei enää demokraatteja, ei enää
porvareita, ei enää aristokraatteja, ei enää armeijoita, ei enää poliisia, ei
enää isänmaamaita, riittää kaikkea tätä typeryyttä, ei enää mitään, ei mitään,
ei mitään, ei mitään.” Näyttelyssä kävijät
pysähtyvät ihmettelemään juuri dada -teosta. Ei ole selvää, tuntevatko he
yhteyttä dadan ja sen historiallisen kontekstin välillä.
Osa avantgardistien teksteistä oli
tarkoitettu ääneen lausuttaviksi illanvietoissa ja muissa tapaamisissa. Erityisesti
venäläisten avantgardistien manifestien esittäminen oli oma taiteenlajinsa. Venäjällä
avantgardistit kiersivät sekasortoisten vallankumousvuosien aikana
tilaisuudesta toiseen kertomassa ilosanomaansa. Tuolloin ei ollut aina varaa
painattaa lehtiä tai kirjoja, mutta heidän sanomansa otettiin hyvin vastaan. Venäjällä
syntyi lyhyessä ajassa huomattava määrä uusia kirjallisia suuntauksia, jotka
uudistivat runouden kieltä ja kirjallisuutta. [1] Vaikka Manifesto -teos ottaa huomioon venäläisten avantgardistien
merkityksen, se painottuu aika yksipuolisesti kuvataiteisiin.
Manifesto
on tietenkin Julian Rosefedtin taideteos, se ei ole mikään tutkielma
avantgardesta. Teos perustuu taiteilijoiden autenttisiin kirjoituksiin, joista
se on koostettu tekstimateriaalia editoimalla, yhdistelmällä ja uudelleen
järjestämällä orgaanisen kokonaisuuden aikaansaamiseksi. [2] Tavoitteena on ollut
tekijän mukaan luoda äänien kollektiivinen kokonaisuus, kuin oltaisiin
keskustelussa saman pöydän ääressä. Tämä menetelmä ei tee aina oikeutta taiteilijoiden
sanomalle. Erityisesti ihmetyttää Vortisistien manifesti, johon on koottu
tekstikatkelmia Kandinskylta, Franz
Marcilta, Barnett Newmanilta ja Wyndham
Lewisiltä. Mitä tekemistä
Kandinskylla oli muka äärioikeistoa ja natsismia kannattaneen brittiläisen Wyndham
Lewisin kanssa? Itse asiassa Kandinsky vihasi nationalismia ja kritisoi myös materialismia
eli pelkkää talouskasvua ja teknologista edistystä. Wyndham Lewisiä on väkinäistä
istuttaa samaan pöytään Kandinskyn ja Marcin kanssa. Lewisin Blast -manifesti, jonka sofistikoitu
galleristi lukee, onkin ironinen kommentti elitistisille brittiläisille
taidepiireille.
Avantgarde on totuttu samaistamaan
politiikkaan ja vieläpä vasemmistolaiseen politiikkaan, mutta tämä
ennakko-oletus kumotaan Rosefeldtin teoksessa. Manifeston prologissa siteerataan Marxin ja Engelsin Kommunistista manifestia, jonka mukaan ”kaikki,
mikä oli kiinteää, hajoaa ilmaan”. Samaan hengenvetoon kiistetään Tristan Tzaran
suulla toiminnan merkitys ja väitetään Philippe
Soupault’n kautta, ettei manifestin kirjoittajalla ole edes mitään
sanottavaa. Ainoastaan situationistien manifesti on selvästi
kapitalismikriittinen. Ohjaajan ironiaa on ollut antaa kumoukselliset vuorosanat
ryysykerjäläisen huudettavaksi paikassa, jossa niitä ei kuule kukaan. Näyttelyssä
kävijät kuitenkin pysähtyvät Kate
Blancehtin vahvasti tulkitseman kodittoman ryysyläisen eteen.
Manifestoa
on kritisoitu siitä, että tekstien esittäjänä on tunnettu näyttelijä. Tämä on turhaa
vähättelyä, sillä ei kukaan tulisi kuuntelemaan ”vanhoja tekstejä”, ellei niiden
sisältö kiinnostaisi. Teoksen vetonaulana on, että taiteilijoilla on
sanottavaa. Tämä erottaa avantgarden nykytaiteesta. Nykytaiteilijat eivät saa enää
sanomaansa esiin ilman välittäjiä. Toisin kuin varhainen avantgarde, nykytaide
on pitkälti instituutioiden ja välittäjien tuottamaa taidetta. [3]1900-luvun
alussa taiteilijat raivasivat tiensä omin voimin. Roselfeldtin spektaakkelimaista
teosta katsoessa tosin unohtuu, kuinka vaikeaa se oli ja kuinka avantgardea
pilkattiin.
Tietysti nykytaiteeseenkin
suhtaudutaan torjuvasti, mutta taiteilijoilla on tänään tukenaan ammattimaisten
selittäjien eli taidediskurssin asiantuntijoiden kaarti. Suurten instituutioiden
ja biennaalien aikana taiteilijat eivät enää vastaa isolla rahalla tehdyistä näyttelyistä.
Tästäkin syystä aikakausi, jolloin taiteilijoilla oli sanottavaa ja he olivat
äänessä kiinnostaa.
Julian Rosefeldt: Manifesto, 12
-osainen elokuvainstallaatio Helsingin taidehalli 19.8.–15.10.2017
Teksti on julkaistu ensimmäisen kerran https://Finnishavantgardenetwork.com/ sivustolla
[1] Sanan uudesti syntyminen – Venäläisen
avantgarden manifestit https://www.academia.edu/10000803/Sanan_uudestisyntyminen_Venäläisen_avantgarden_manifestit
[2] Manifesto luettelo, s.97
[3] Kaija Kaitavuori: The Paradigm of Contemporary
Art, Kulttuuripolitiikan tutkimuksen vuosikirja 2016 s.
204- 206. https://journal.fi/kultpol/article/view/64192
