Rasismi, kansalaisoikeudet ja moralismi Harper Leen romaanissa Go, Set a Watchman

Harper Leen To Kill a Mockinbird (1960) (suom. Kuin surmaisi satakielen) on kotimaassaan palkittu ja kiitetty rasisminvastainen romaani. Kirja näyttää, mitä rasismi on ja asettuu selkeästi sitä vastaan; teosta käytetään jopa koulujen opetusohjelmissa. Puoli vuosisataa myöhemmin julkaistu Go, Set a Watchman, joka on saanut oudon suomenkielisen nimen Kaikki taivaan linnut (2015), ei kuitenkaan ole saanut yhtä varauksetonta vastaanottoa, vaikka aihe on sama ja kirjojen henkilötkin osittain samat.

Monet ovat kyselleet, miksi Harper Lee (s. 1925) antoi julkaista Watchman-kirjan, jonka hän kirjoitetti ennen bestselleriksi noussutta Mockingbirdiä. Onko kyse kustantajan ahneudesta, sillä myös Watchmanin voi olettaa myyvän reippaasti?

Suomessa molemmista romaaneista on tehty uudet, ulkoasultaan hemaisevat painokset. Romaaneja markkinoidaan nostalgisina kuvauksina menneestä Alabamasta. Helsingissä kirjat ovat olleet kesän myyntitilastojen kärjessä. Kun kirjojen julkaisuajankohta sattuu kiivaaseen rasismi- ja maahanmuuttokeskusteluun, kustantaja voi vain onnitella itseään. Kirjat kiinnostavat lukijoita ja se on ymmärrettävää.

Kepeästä nimestään huolimatta Kaikki taivaan linnut – jonka sieppasin mukaani lentokentän myymälästä – on enemmän kuin lomakirja. Sen aihe, mustien kansalaisoikeustaistelun aiheuttama äläkkä Yhdysvaltain Etelässä 1950-luvulla, sivuaa joiltakin osin Suomessa nykyisin käytävää keskustelua maahanmuutosta ja rasismista. Ihmisten pelot ja ennakkoluulot maahanmuuttoa kohtaan, väittely puolesta ja vastaan ovat hämmästyttävällä tavalla samoja nyky-Suomessa kuin Harper Leen kotiseutua kuvaavassa Maycombissa yli puoli vuosisataa sitten. 

Lukijana minun ei ole vaikea havaita samanlaisuutta kotimaan tiettyjen paikkakuntien ja USA:n etelävaltioiden henkisessä tilanteessa. Alabaman osavaltio on muusta maasta eristynyt, protestanttisen jäykkäniskainen ja ylpeä omasta erityslaadustaan. Se kärvistelee yhteiskunnallisen muutoksen kourissa, puolustautuu ankarasti ja uhmakkaasti ja kyselee oman identiteettinsä ja kansallisten arvojensa perään. 

Kaikki taivaan linnut kuvaa Maycombin erikoisuutta siihen etäisyyttä ottaneen henkilön silmillä lempeällä huumorilla.  Jean Louise Finch, tuomari Atticus Finchin raisu tytär saapuu lomalle kotikaupunkiinsa opiskeltuaan oikeustiedettä New Yorkissa. Kotiinpaluussa on nostalgista riemukkuutta, mutta samalla pistäviä havaintoja kaupungin muuttuneesta ilmapiiristä. Maycomb ei ole enää sama herttainen lintukoto, ”Sweet home Alabama” kuin Jean Louisen lapsuudessa. Asenteet suhteessa mustiin ovat koventuneet.

Jean Louise hätkähtää löytäessään isänsä, tuomari Finchin papereista rasistisen pamfletin nimeltä Musta Rutto. Kirjoittaja, akateemisesti koulutettu henkilö todistelee ”tieteellisesti”, että mustat ovat fysiologisesti ja älyllisesti kehittymättömämpiä kuin valkoihoiset. Selviää myös, että kaupungissa toimii Valkoihoisten kansalaisneuvosto, yhdistys, joka varustautuu mustien kansalaisoikeuksien seurauksiin. Atticus Finch kuuluu neuvostoon.

Romanissa kuvataan kokousta, jossa puheenvuoroa käyttää mustien kansalaisoikeuksia vastustava herra O’Hanlon. Puhujaa kuvataan ”tavalliseksi jumalaa pelkääväksi mieheksi”, joka on jättänyt työpaikkansa omistautuakseen täyspäiväisesti rotuerottelun säilyttämiseen.

O’ Hanlon kertoo syntyneensä ja kasvaneensa Etelässä, eläneensä siellä koko elämänsä ”ja tänä päivänä hänen tärkein pyrkimyksensä on pitää yllä etelävaltioiden elämäntapaa, eivätkä mitkään neekerit tai korkein oikeus voineet määrätä hänelle tai kenellekään toiselle mitä tehdä” (s. 114.). Tätä seuraa joukko rasistisia solvauksia. 

Puhujan, tavallisen peruskansalaisen pelot ja ennakkoluulot ovat helposti tunnistettavia perussuomalaisten puheenvuoroissa. Tarvitsee vain vaihtaa ”etelävaltioiden elämäntavan” paikalle ”länsimainen elämäntapa”, niin O’Hanlonin viesti on sama kuin perussuomalaisten kansanedustaja Immosen, joka kehotti taistelemaan monikulttuurisuutta vastaan.

Monikulttuurisuuden vastustaminen ja rasismi eivät kuitenkaan ole yksi ja sama asia. Monikulttuurisuuden pelko Suomessa kohdistuu islaminuskoisiin. Mustien kansalaisoikeustaistelua johtivat USA:ssa taas mustat kristityt. Heitä ei voitu epäillä ja eristää  ”väärän” uskonnon takia, joten vastustus oli suorasukaisen rasistisia. Mustat vetosivat kristinuskon nimissä kaikkien ihmisten tasa-arvoon vaatien itselleen täysiä kansalaisoikeuksia, jotka he saivat vasta 1960-luvulla. Romaanissa viitataan NAACP  (National Association of Advancement of Colored People) järjestöön, jonka toimintaa johti kyseisenä aikana mm. Martin Luther King. (1)

Romaanin päähenkilö, Jean Louise Finch kannattaa saamansa kristillisen kasvatuksen takia mustien oikeuksia. Siksi hänen on mahdotonta sulattaa sitä että hänen isänsä osallistuu nyt Valkoisten kansalaisneuvoston toimintaan. Kuohuttavaa tämä on siksi, että isä oli hänen lapsuudessaan puolustanut syytöntä mustaa miestä. Tämä oikeustapaus, josta Kuin surmaisi satakielen -romaani kertoo, on säilynyt tyttären muistissa. Tuomari Atticus Finch uhmasi sankarillisesti paikkakunnan yleistä mielipidettä voittaen oikeusjutun.

Demokratian oppitunti

Yhteenotto isän ja tyttären välillä on väistämätön. Romaanissa kuvattua kiistaa ei käydä rasistin ja tasa-arvon kannattajan välillä. Keskustelu tai kiistely käydään kehittyneemmällä tasolla, jolla kosketellaan kansalaisten perusoikeuksia ja velvollisuuksia. Avainasemassa on tuomari Atticus Finch, mies, joka ei siedä eriarvoisuutta. Hänen iskulauseensa oli, kuten tytär muistuttaa: ”Kaikille samat oikeudet, ei etuoikeuksia kenellekään. ” (s. 114.)

Kirjan kliimaksissa käydään raju väittely isän ja tyttären, kahden juristin välillä.

Periamerikkalaiseen tapaan siinä mennään perustuslakiin ja demokratian merkitykseen asti. Atticus Finch sanoo uskovansa samoihin periaatteisiin kuin ennenkin, ihmisten tasa-arvoon, mutta katsoo, että musta väestö on liian takapajuista suoriutuakseen täysipainoisesti kansalaisuuden asettamista velvollisuuksista. Romaanin maailmassa elettiin siis 1950-lukua. 

Atticus selittää olevansa jeffersonilaisen suunnan demokraatti. Se tarkoittaa, että ”täysimittainen kansalaisuus on etuoikeus joka on ansaittava, sitä ei myönnetty kevein perustein eikä otettu pois kevein perustein. Jeffersonin mukaan yhdelläkään ihmisellä ei ollut oikeutta äänestää vain siksi että oli ihminen. Piti olla vastuuntuntoinen ihminen. Jeffersonille äänioikeus oli kallisarvoinen oikeus, jonka ihminen hankkii demokratiassa – tunnuslauseena elä ja anna toistenkin elää.” (s. 251.) 

Tämä saa Jean Louisen suuttumaan, kenties siksi, ettei hänellä ole kunnon vasta-argumenttia. Tyttären käsitys on, että kaikilla täytyy olla samat oikeudet, ja tässä hän vetoaa saamaansa kristilliseen kasvatukseen joka korostaa yleistä tasa-arvoa. Isä taas väittää, ettei demokratiaa voi rakentaa näin yksinkertaiselle perustalle. Onko isä oikeassa? Isän mukaan demokratia edellyttää eräänlaista valiokansalaisuutta. Isä pyytää Jean Louisen miettimään mitä tapahtuisi, jos Maycombin koulut avattaisiin mustien lapsille. Seurauksena olisi, isä väittää, että koulujen opetusohjelmaa ja tasoa jouduttaisiin huimasti laskemaan.

Suomalaisena lukijana kohottelen tässä kohtaa kulmakarvojani, mutta itse asiassa Atticus Finchin käsitys ei ole kaukana siitä, miten monet ajattelevat nyky-Suomessa. Tällä hetkellä valistuneet suomalaiset vanhemmat panevat lapsiansa kouluihin, joissa ei ole maahanmuuttajien lapsia. Tätä tapahtuu varsinkin pääkaupunkiseudulla, jossa maahanmuuttajavaltaisia alueitten kouluja jo kartetaan.

Atticus Finchin käsitys, jonka mukaan kansalaisoikeudet edellyttävät tiettyjä kansalaistaitoja on tietysti oikea. Niitä voidaan oppia ja opetella. Suomalaisen yhteiskunnan vahvuus ja tasa-arvoisuus on seurausta peruskoulusta, jossa kaikilla on ollut mahdollisuus oppia kansalaistaidot. Tätä mahdollisuutta ei 1950-luvun Alabamassa vielä ollut.

Jean Louisella on vahva tunneside perheen mustaan taloudenhoitajaan Calpurniaan, joka on hoitanut häntä lapsena, joten hän ei voi muuta kuin purkaa pettymystään ja solvata isäänsä. Tytär syyttää isää, joka hänen mielestään on pettänyt hänet kasvatettuaan hänen ensin tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden hengessä.

Moraalin alkulähteillä

Kaikki taivaan linnut kirjan englanninkielinen nimi Go, Set a Watchman tulee Raamatusta, Jesajan kirjasta 21:6, jossa sanotaan: ”Näin minua kehotti Herra: – Käske tähystäjä vartioon, hän kertokoon mitä näkee”.

Tämä viittaa yleisen tulkinnan moraaliin ja tarpeeseen asettaa moraalille vartija. Romaanin nimenä Go, Set a Watchman esittää kysymyksen, kuka oikeastaan on moraalin, oikean ja väärän vartija ja millä perusteella. Romaanin suomenkielinen nimi häivyttää tämän keskeisen kysymyksen ja latistaa sen sanoman. Epäilemättä raamatunlause olisi Suomessa huonosti myyvä nimi kirjalle.

Vaikka uskonto ja kirkossakäynti ovat romaanissa hyvin näkyvässä asemassa, uskonnolla ei lopulta ole suurtakaan merkitystä romaanin kannalta. Itse asiassa Watchman asettuu pohjimmiltaan moralismia ja uskonnollista tekopyhyyttä vastaan, jota Maycombin piirikunnassa viljellään.

Maycombissa moraali näyttäytyy alkeellisena laumavaistona. Moraalinvartijana ja lauman johtajana esiintyy kertojan Alexandra-täti.  Tädin käyttämä valta perheessä ja Maycombin naisten yhteisössä eroaa miesten julkisesti käyttämästä vallasta. Se piilossa kodin suojissa, mutta ei sen vähäisempää kuin miesten julkinen valta. Se on pimeää, sumeilematonta vallankäyttöä. Tiukkaan korsettiin puettu täti asettaa joka ainoan asian kohdalleen tässä pikku maailmassa. Raisun ja vapaasti kasvaneen Jean Louisen yhteenotot tädin kanssa ovat väistämättömiä.

Paikallisen tavan mukaan täti järjestää Jean Louisen paluun kunniaksi naisten aamukahvit, jonka kuvaamisessa Harper Leen ironia on parhaimmillaan. Jean Louise kulkee kärsivällisesti naisryhmästä toiseen kunnes joutuu poliittiseen väittelyyn. Naisten esittämät rasistiset mielipiteet ovat aviomiehiltä tai ties mistä opittuja kyselemättömiä totuuksia. Silti niillä on yhteisöä koossapitävä merkitys, koska kaikki naiset jakavat ne kyselemättä.

Joku naisista kysyy Jean Louiselta, millaista siellä New Yorkissa on elää. Kysyjä tivaa: ”Minä en käsitä, kuinka sinä voit elää siellä niiden keskellä?” Jean Louise vastaa: ”Ei sitä tietoisesti edes tajua. Heidän kanssaan tehdään töitä ja syödään yhdessä tai vierekkäin, eikä heidän läsnäoloaan edes tajua ellei erikseen mieti. Minä en välttämättä huomaa, että iso lihava musta mies on istunut bussissa minun vieressäni ennen kuin nousen ja jään bussista pois. Sitä ei vain huomaa.” (s. 187 -188.) Toinen ihmettelee, onko Jean Louise sokea kun ei tällaista huomaa.

Jean Louise miettii itsekseen olleensa kenties sokea, vieläpä värisokea. Hän pohtii katkerana, tarvitsisiko hän tähystäjän tai vartiomiehen, joka vartioisi häntä ja kertoisi mitä hän näkee ja mikä on oikein ja väärin. Kaikki muut naisryhmän jäsenet näyttävät näkevän, hän on joukossa ainoa, joka ei näe. 

Vartiomies vertauksen tuominen Maycomben naisten aamukahvien kuvaukseen on merkityksellistä siksi, että se viittaa moraaliin laumavaistona. En tiedä, onko Harper Lee lukenut Nietzschensä, mutta Nietzschen mukaan moraalin taustalla on aina tekojen arviointia ja arvojärjestyksiä.  Ne ilmaisevat aina jonkun lauman tai seurakunnan tarpeita.  Nietzsche sanoo että ”yksityistä ihmistä ohjataan moraalilla olemaan lauman funktiona ja pitämään itseänsä arvokkaana vain tässä suhteessa. Moraliteetti on laumavaistoa yksilössä”. (Iloinen tiede, s. 111.) Jean Louisen ongelma on siinä, että hän ei samastu naislaumaan, hänet on kasvatettu ajattelemaan itse.

Kaikki taivaan linnut on aiheittensa puolesta kiinnostava romaani, tosin sen rakenne ei ole erityisen onnistunut. Kerronta palaa nykyhetkestä ja siinä käynnissä olevasta poliittisesta väittelystä Jean Louisen hilpeisiin lapsuuden muistoihin, jotka ovat hieman liian onnellisia. Romaanissa yritetään sovittaa yhteen mennyt ja nykyinen, henkilökohtainen ja julkinen, perheen ja valtion asiat. Vaikka kokonaisuus ei täysin onnistu, ja ehkä juuri siksi että romaani ei ole kovin sujuva ja ehyt, se panee lukijan koville.

Yksi kirjan teemoista liittyy yhteiskunnalliseen muutokseen ja sen kipeyteen. Jean Louisen setä, oppinut tohtori Finch, viittaa muutoksen väkivaltaisuuteen. Tohtori Finch yrittää saada Jean Louisen ymmärtämän muutoksen vaikeuden johtuvan siitä että samat hyvin omalaatuiset suvut ovat asuneet paikkakunnalla vuosisatoja ja tottuneet toistensa omituisuuksiin. Siinä missä muu Amerikka edusti 1950-luvulla atomiaikaa, Etelässä oli hänen mukaansa alkamassa vasta teollinen vallankumous. (s. 204.) Pohjoisessa ja etelässä, suurkaupungeissa ja taantuvalla maaseudulla elettiin eri aikaa ja kehitys kulki eri tahtiin.  Kun ajattelee nyky-Suomea, ei ole vaikea havaita vastaavaa epätahtisuutta.

(1) Wikipedia: African-American Civil Rights Movement (1954–68)

Harper Lee: Kaikki taivaan linnut (2015) 286s. Gummerus. Suom. Kristiina Drews. Englanninkielinen alkuteos Go Set a Watchman (2015).

Friedrich Nietzsche:  Iloinen tiede (1963). Kustannusosakeyhtiö Otava. Suom. J. A. Hollo. Alkuteos Die Fröhliche Wissensacft (1882).

---

 [KNK1]Ehkä tämän voisi tuoda esiin jo artikkelin alussa?

Maailma kuviteltuna ekokatastrofin jälkeen –IC 98’n tuotannosta vuosilta 1998 – 2015

Arvio kirjasta Hours Years Aeons - Moving Images – IC 98. Frame visual art Finland (2015)

Näyttelykeskus Frame on julkaissut Venetsian 56. biennaalia varten englanninkielisen kirjan nimeltä Hours Years Aeons - Moving Images, joka esittelee IC -98 nimeä käyttävän taiteilijaduon Patrik Söderlundin ja Visa Suonpään tuotantoa vuosilta 1998 – 2015.

Hours Years Aeons  -kirjan ovat toimittaneet Framen Taru Elfving ja Patrik Söderlund. Se on tarkoitettu ensi sijassa kansainvälisen taidemaailman ammattilaisille, galleristeille ja museoiden työntekijöille, jotka etsivät kiinnostavia uusia kohteita. Kirja on professionaalisessa mielessä taiteilijain käyntikortti, mutta samalla sen pitäisi palvella myös laajempaa taideyleisöä.

Olen toistaiseksi nähnyt IC 98 :lta vain yhden näyttelyn: vuonna 2013 Galleria Heinossa Helsingissä, ja on heti sanottava, että se oli poikkeuksellisen mieleen jäävä. Se herätti niin suuren kiinnostuksen, että halusin tietää taitelijoista ja heidän tuotannostaan lisää. Testaan tässä siis näyttelykirjaa lukijana, joka haluaa tutustua taiteilijoihin ja heidän tuotantoonsa kirjan avulla.

Galleria Heinossa oli esillä Arkhipelagos (Navigating the Tides of Time) –teos: seinän kokoinen mustavalkoinen animaatio, jonka aiheena on vedenpaisumuksen jälkeinen maailma.  Kuten kirjan kuvatekstissä sanotaan teos viittaa ”mahdollisen tulevaisuudessa tapahtuvan katastrofin jälkitilanteeseen” (s. 72). Tämä teos, kuten moni muunkin IC 98 teoksista kuvaa autioita, kauan sitten asumattomiksi jääneitä paikkoja tai seutuja, joissa ihmisen läsnäolosta on jäljellä vain viitteitä. Kirjan ytimekkäät kuvatekstit ovat taiteilijoiden itsensä kirjoittamia. 

Hours -kirjan taitto, kuvitus ja kuvatekstit ovat onnistuneita. Lähes mustavalkoinen kuvitus johdattaa IC 98’n taiteeseen rauhallisella otteella: yleisnäkymät näyttelyistä vuorottelevat yksityiskohtaisempien teoskuvien kanssa. Kirjaan uudestaan palatessa kuvituksesta syntyy jäntevä kuvallinen kertomus IC 98’n tuotannosta.

Kirjaa ja sen kuvia katsellessani totean että IC -98 teosten mittakaava ja tunnelma pääsevät täysin oikeuksiinsa galleriaa suuremmassa museoympäristössä. Pienimuotoinen moderni galleriatila ei ehkä tee täyttä oikeutta Arkhipelagos -teokselle. IC 98 teosten melko uhkaava tunnelma välittyy parhaiten vanhoissa rakennuksissa, joissa on historian patinaa. Kirjassa on runsaasti kuvia Madridin Conde Duquen tiiliholvatuissa tiloissa pidetystä näyttelystä vuodelta 2014. Tässä miljöössä Arkhipelagos -teoksen katastrofin jälkeinen tunnelma toimii erityisen mahtavasti. Vastaavan hienon holvimiljöön valokuvaaja on löytänyt Lontoon Beaconsfieldissä pidetystä näyttelystä. Helsingistä vastaavaa näyttelypaikkaa ei ehkä löydy muualta kuin Sinebrychoffin museon kellarikerroksesta.

IC -98 teoksissa on vahva ote historiaan paikallisuuden kautta, sillä monet teokset sijoittuvat taiteilijoiden kotikaupunkiin Turkuun, joka toimii niiden näyttämönä. En tosin huomannut, tuliko taiteilijain kotikaupunki mainittua kirjassa? Paikallishistoriaan liittyvä seikka ei ole mitenkään vähämerkityksinen, sillä ulkomaiset lukijat eivät tunne IC 98:n kotipaikkaa eivätkä liioin tiedä mikä merkitys kaupungilla ja sen historialla on Suomessa.

Riket  -teoksen aiheena on Rettigin palatsin puutarha, joka on nykyisin Aboa Vetus & Ars Nova museona. A View from the Other Side -teos kuvaa 1860 luvulla Aura-joen rannalle rakennetun doorilaisen pylväikön muodonmuutoksia ajan saatossa. Kirjan otsikon sana ”Aeon” tarkoittaa hyvin pitkää, epämääräistä ajanjaksoa. Juuri loputtoman pitkä, ikuisuutta kuvaava aikaperspektiivi on keskeinen IC 98 teoksille. Nykyisyys nähdään teoksissa kuvitteellisena menneisyytenä tai menneisyys kuvitteellisena tulevaisuutena.

Hours -kirjan kuvitus ja taitto toimivat hyvin keskeisen historia teeman kannalta, kuvat  houkuttelevat katsojaa maailmaan, jossa mitattavalla ajalla ei ole merkitystä. Kuvatekstit ovat lakonisen toteavia. Yllä mainitun Riket -teoksen kohdalla sanotaan: ”In the animation the moonlight, night-time garden [of the Rettig Palace], pool, cypresses and sculptures come alive. The dream scene acted out in the garden deals with themes related to merchant shipping and tobacco manufacture: the prevailing uncertainties of seafaring: the obsessive monitoring of time, weather and nature; the contamination of the Baltic Sea as well as the Northern Bourgeois longing for Mediterranean light” (s. 52).

Teoksiin tutustuminen kuvatekstien avulla on antoisaa. Paljastuu, että teokset muodostavat temaattisia kokonaisuuksia: yhden teoksen aihe jatkuu ja muuntuu seuraavassa ja monet yksityiskohdat saavat merkityksensä teosten laajemmassa kokonaisuudessa ja lopulta yleisemmässä historiallisessa ja poliittisessa kontekstissa. Teosten toistuvia aiheita ovat merenkäynti, kauppa ja liiketoiminta, rakentaminen, vaurastuminen, luonnon resurssien siekailematon hyväksikäyttö, tuhoutuminen ja kaiken alkaminen alusta.

IC 98 teokset välittävät kriittisen käsityksen ihmisen taloudellisesta toiminnasta, vaurastumisesta ja tuhoutumisesta, jotka toistuvat kehämäisesti. Söderlund ja Suonpää tuovat esiin näkemyksen historiasta ja sitä muuttavien voimien sokeudesta hienostuneiden ja esteettisesti kauniiden piirrosanimaatioiden avulla. Ihmiset eivät ole läsnä aktiivisina toimijoina historian näyttämöillä, siksi heitä ei kuvissa juuri näy; ihmisten vaikutus on epäsuoraa ja näyttäytyy luonnon kannalta haitallisena.

Kirjassa on kolme erillistä esseetä kuvatekstien lisäksi: Taru Elfvingin kirjoittama johdanto, Jukka Sihvosen essee nimeltä Enigma of the Absolute ja kirjan lopussa Martin Herbertin haastattelu tai keskustelu taiteilijoiden kanssa.

Taru Elfvingin johdanto ”Telling Times” rakentaa siltaa Venetsian uppoavan kaupungin ja IC 98’n ympäristökatastrofiin viittaavien teemojen välille, mikä on onnistunut lähtökohta. On kuitenkin hieman outoa, ettei Elfving esittele Söderlundia ja Suonpäätä itseään johdannossa eikä koko kirjassa. Johdannossa ei kerrota edes taiteilijoiden nimiä tai mitä lyhenne IC 98 tarkoittaa. Nimeltä mainitaan sen sijaan Maire Gullichsen ja Alvar Aalto, jotka ovat tehneet Suomen paviljongin mahdolliseksi Venetsiassa. Samoin esitellään Pentti Linkola ja Pentti Haanpää, kirjailijat, joilla on ollut tärkeä rooli IC 98’n ajattelulle. Taiteilijoista itsestään, heidän opinnoistaan ja vaiheistaan ei sitä vastoin puhuta riviäkään.  Onko tämä vahinko vaiko tietoinen valinta, on vaikea tietää. Jos taiteilijat haluavat esiintyä täysin anonyymeinä, se olisi pitänyt kertoa, sillä nimien puuttuminen on omituista.

IC 98 vaiheet ja tausta tulevat esiin vasta kirjan loppupuolella kriitikko Martin Herbertin haastattelussa. Siinä selviää, että IC 98 aloitti poliittis-teoreettisella tuotannolla vuonna 1998 kirjoittaen kirjasia, joita jaettiin yleisölle ilmaiseksi. Piirrokset syntyivät alun perin kuvituksena näihin kirjasiin, joissa tarkasteltiin kriittisesti nykyisen talousjärjestelmän pitkäkestoista vaikutusta historiaan, kulttuuriin ja luontoon. IC 98 tausta on siis poliittisessa aktivismissa ja heillä on ollut yhteyksiä kiinnostaviin taloustieteilijöihin, kuten Akseli Virtaseen, joka kirjoitti tekstin The Place of Mutation – nimiseen kirjaseen.

Martin Herbertin haastattelussa käy ilmi, että Söderlundin ja Suonpään teoreettisina esikuvina olivat aluksi Michel Foucault, Gilles Deleuze & Felix Guattari sekä Walter Benjamin. Deleuzelta ja Foucault’ta ovat peräisin teoksissa hyvin tunnistettavat ajatukset kontrollisyhteiskunnasta, Benjaminilta puolestaan historian käsitys.  Kun IC 98:lla teosten taustalla on näinkin selkeitä teoreettisia lähtökohtia, jotka teoksissa tuodaan esiin johdonmukaisesti, olisi niitä voinut esitellä näyttelykirjassa vahvemmin. Kirjaan sisältyy jakso Iconoclast publications jossa IC 98’n kirjallista tuotantoa esitellään suppeasti kuvien avulla. Yhteenveto taiteilijoiden ajattelusta olisi ollut kiinnostavaa luettavaa, varsinkin kun taitelijat sanovat, että he yrittävät kommunikoida kahdella tasolla: toisaalta järjen ja kielen ja toisaalta tunteiden ja intohimon tasoilla (s. 162).

Taiteilijain ajattelun kannalta kiinnostavin anti tulee vasta kirjan lopussa Herbertin haastattelussa, eikä siinäkään kovin syvällisesti. Esiin heitetään sellaisia teemoja kuin post-humanismi, antroposentrisen ajattelun kritiikki, joista on keskusteltu vilkkaasti jo Timothy Mortonin kirjoista alkaen. IC -98 taiteilijoiden uusinta tuotantoa edustava teos Abendland koskettelee suoraan maailmaa, jossa ekokatastrofi on tapahtunut. Kun Morton on nykyisin kovin suosittu teoreetikko, olisi ollut hyvä tietää, mikä IC 98: suhde on hänen ajatteluunsa. Jos IC 98 on päätynyt ”posthumanismiin” itsenäisesti, oman työskentelynsä kautta, olisi senkin voinut tuoda esiin. Joka tapauksessa selkeämpi viittaus ajankohtaiseen poliittiseen aiheeseen olisi ollut paikallaan ja lisännyt kirjan ja samalla IC 98’n taiteen kansainvälistä painoarvoa.

Turkulainen elokuvataiteen professori Jukka Sihvonen on kirjoittanut kirjaan laajan filosofisen esseen, jonka lähtökohtana on absoluutin käsite. Sihvonen määrittelee sen uudelleen kaksimerkityksisenä tarkoittaen absoluutilla paitsi hengen vapautta ja rajoittamattomuutta, myös tämän vastakohtaa: hajoamista tai liukenemista (s. 13). Filosofiselta kannalta käsitteen uudelleen määrittely on tuskin muuta kuin sanaleikki ja pian Sihvonen muuntaa käsitteen sen melko tavanomaiseksi sisältö/ muoto analyysiksi. Essee herättää kysymyksen, tarvitseeko kriitikon kehittää oma tulkinnallinen lähtökohta, kun taiteilijoilla itsellään on vahva filosofinen ja poliittinen visio ja sanoma? Itse en menisi tekemään tällaista. Sihvonen etsii esseessään kosketuskohtia IC 98’n teoksiin monilta tunnetuilta taiteilijoilta ja ajattelijoilta aina Sebaldista ja Tarkovskista Agambeniin ja Aristoteleehen saakka. Essee vaikuttaa oppineelta, mutta samalla moneen suuntaan menevät assosiaatiot siirtävät huomion pois IC 98’n taiteesta ja sen kriittistä sanomasta.

Lopuksi panen merkille, että Galleria Heinon näyttelyn jälkeen IC 98 on pitänyt soolonäyttelyitä enimmäkseen ulkomailla: Madridissa, Lontoossa, Frankfurtissa ja Kööpenhaminassa ja parhaillaan siis Venetsiassa. IC 98 on siis herättänyt kansainvälisen huomion ennen kuin heidän töitään on nähty laajemmin Helsingissä. Tämä ei sinänsä ole mitenkään uutta. Kirjasta selviää, että Helsingin taidemuseo HAM tarjoaa kuluvan vuoden 2015 lopulla soolonäyttelyn IC 98: lta.