Grönlund ja Nisunen Duchampin jäljillä

Irmeli Hautamäki

Viime aikoina nykytaiteessa on puhuttu paljon tieteen ja taiteen välisestä suhteesta. Taiteilija parivaljakko Tommi Grönlund ja Petteri Nisunen on tehnyt jo parikymmentä vuotta teoksia joissa taide, fysiikka ja teknologia kohtaavat.

Osa näyttelyn teoksista voisi olla hyvin esillä tiedekeskus Heurekassa havainnollistamassa fysiikan periaatteita. Monissa teoksissa on käytetty yksinkertaista fysiikkaa, painovoiman lakia. Antigravity Model –nimisessä teoksessa (2006) sisäkkäiset ympyränkehät liikkuvat painovoiman vaikutuksesta. Teos tuo mieleen varhaisen tähtitieteen mallit, joilla havainnollistettiin planeettojen ratoja. Orbita -nimisessä ikiliikkujalta näyttävässä teoksessa painava metallikuula pyörii radallaan näennäisesti ilman voimanlähdettä. Tarkemmin katsoen huomaa että rataan on liitetty huomaamattomia mekanismeja, jotka antavat vauhtia kuulalle. Tämä teos lähenee ehkä enemmän tekniikan avulla luotua silmänlumetta kuin tiedettä.

Näyttelyn ideana on tietysti ottaa leikkimielisesti ilot irti tieteen ja tekniikan tarjoamista mahdollisuuksista.  Tieteen ja taiteen rajaa on vaikea tässä näyttelyssä vetää. Tekniikka, techne, tarkoittaa alun perin kaikkea taitavaa tekemistä niin taiteissa kuin tieteissäkin. Grönlundin ja Nisusen teosten tekninen puoli herättää katsojissa ihmetystä ja ihastelua sinänsä. Suomalaiset ovat toki insinöörikansaa ja yleisö jaksaa suhtautua teosten toimintaan antaumuksella. Monet yrittävät selvittää itselleen miten se toimii.

Näyttelyssä on myös paljon teoksia, grafiikkaa ja valokuvia, jotka ovat enemmän taidetta perinteisessä mielessä kuin tiedettä. Näihin kuuluu kineettinen teos Reel to Reel (2005) missä valolähteen eteen asetetut pyörivät alumiinikiekot luovat varjokuvioita taustalle. Pyörivien kiekkojen liike näyttää moninkertaistuvan, mutta tarkemmin katsoen kiekot eivät kuitenkaan pyöri samaan tahtiin eivätkä edes samaan suuntaan. Liikkeen hajaantuminen tekee siitä miellyttävää  katsottavaa.

Omassa mielessäni näyttely herättää ajatuksia nykytaiteen suhteesta varhaiseen avantgardeen. Saattaa olla, että Grönlund (s. 1967) ja Nisunen (s. 1962) ovat tietoisia tästä, ainakin näyttelyn otsikko Gray Area, viittaa Marcel Duchampiin. Duchamp (1887 – 1969) luonnehti taidettaan ’harmaan alueen’ eli aivojen tai mielen taiteeksi. Tällä hän tarkoitti, ettei esteettisyys sinänsä ollut kiinnostavaa, tärkeitä hänen mielestään taiteessa olivat ideat. Myös Duchamp käsitteli taiteessaan tieteellisiä ideoita, teokset olivat niiden tulkintoja tai mallinnuksia.

Duchamp toi taidekontekstiin jo lähes sata vuotta sitten koneita ja teknisiä laitteita. Sähkömoottorilla toimivat Rotoreliefit synnyttivät pyöriessään voimakkaasti sisään ja ulos oskilloivia kuvioita. Duchamp suunnitteli myös Suuressa lasissaan (1912 – 1923) joukon monimutkaisia, täysin mielikuvituksellisia mekanismeja  ja koneita. Ne jäivät kuitenkin ajatuskokeen tasolle, sillä Duchamp ei toteuttanut niitä.

Yhdistävä piirre Duchampin ja Grönlundin ja Nisusen teoksissa on tieteen ja teknologian alistaminen puhtaasti hyödyttömiin tarkoituksiin. Yleensähän tiede ja teknologia valjastetaan hyödylliseen käyttöön, mutta näiden insinööri-taiteilijoiden tekniset laitteet toimivat vain ilahduttaakseen katsojaa. Duchampin koneet olivat vain huvittavia ajatella.

Myös Nisusen ja Grönlundin mekanismit ovat miellyttäviä ja huvittavia katsella ehkä juuri siksi että ne toimivat moitteettomasti mutta ilman hyödyllistä tarkoitusta. Varsinkin katonrajassa vaijereiden varassa hiljalleen kulkeva alumiininen pyörä Wanderer of Gravity (2016) on mieltä kohottavaa katsottavaa. Pyörä näyttää ikiliikkujalta, mutta tosiasiassa se käyttää hyväkseen painovoimaa. Pystysuuntaiset vaijerit vetävät horisontaalisia vaijereita alaspäin, jolloin pyörä pääsee liikkumaan alamäkeen. Toivoisi vain aurinkoista päivää, jolloin kirkas alumiinikiekko heijastaisi valoa ympärilleen.

Grönlundin ja Nisusen teokset poikkeavat nykytaiteen valtavirrasta. Gray area -näyttelyn efekti on yllättävä tavalla, jota voi taas verrata Duchampiin. Koneet ja laitteet ovat siinä, ne toimivat, vangitsevat katseen ja ajatuksen. Teoksista nauttiminen edellyttää, että katsoja kykenee siirtämään ajatuksensa taustalla olevaan periaatteisiin ja ideoihin. Esineet itsessään eivät tee mitään järisyttävää vaikutusta esteettisessä mielessä. Sen sijaan teosten esillepano ja asettelu tilaan tuo esiin Taidehallin hienon arkkitehtuurin ja mittasuhteet. Tässä kohtaa tulee ajatelleeksi tekijöiden arkkitehtitaustaa. 

Jään miettimään, ovatko Grönlund ja Nisunen pohtineet tieteen ja taiteen suhdetta  pidemmälle? Näyttely ilahduttaa, mutta ei valaise sitä, mitä mahdollisuuksia tieteet, vaikkapa biologia tai tietotekniikka todella tarjoaisivat taiteelle.

Tommi Grönlund ja Petteri Nisunen: Gray Area, Art, Architecture and Music

Taidehalli 28.1 – 5.3. 2017 - 

artikkeli on julkaistu kulttuurilehti Mustekalassa 2017