O - Miki Liukkosen romaani sinkoilee kaoottisessa havaintokudelmassa 

Irmeli Hautamäki

On sanottu, että ihmisen mieli on meluisa paikka, jossa kaikenlaiset äänet, ajatukset ja kuvat kieppuvat hurjasti. Voiko siitä tehdä taidetta?

Miki Liukkonen on näin tehnyt romaanissaan O, joka kuvaa yli 800 sivun verran erilaisten ihmisten havaintojen, mielen sisäistä assosiaatioiden ja kokemusten kaaosta. Romaanissa syntyy kuva nykyajasta ihmisten mielen kautta suoraan ja näköjään valikoimatta. Filosofin silmin romaanin sinänsä tarkat kuvaukset eivät anna kuvaa todellisuudesta vaan pikemminkin informaatiotulvan valtoimenaan vyöryvästä todellisuudesta. Tämä ei ole moite, vaan toteamus, jonka tarkoituksena on asettaa kyseenalaiseksi realismin itsestäänselvyys, mitä romaanissakin tietysti tavoitellaan.

Romaanissa liikutaan vuoroin Helsingissä, vuoroin Tanskan Odensessa, joskus Espanjan Guardassa, mutta paikan tuntu on ohut. Romaani ei kiinnitä tarkoituksella huomiota aikaan ja paikkaan, vaan suppeampiin tiloihin, erilaisten tapahtumien näyttämöihin, huoneisiin ja niiden sisustuksiin. Helsingistä tai elämisestä siellä ei muodostu mitään kuvaa. Romaani etenee kameran tavoin rekisteröiden mielen sisäisiä havaintoja, muistoja ja assosiaatioita.  Voitaisiin olla ihan missä tahansa.

**

Romaani eksyy tuon tuosta yksityiskohtien pikkutarkkaan kuvaukseen. Kaikki on selkeästi kerrottua, eikä lause horju missään. Jopa kielioppi on kohdallaan, lukeminen on helppoa ja nopeaa. Kirjoittaja tekee työnsä hyvin, kuten informaationvälityksen aikakaudella kuuluukin. Kirjoittaja on kelpo tiedonvälittäjä, mutta tarina ei siitä huolimatta etene, vaan puuroutuu henkilöiden neuroottisen tarkkaan havaintojen esittelyyn. Tämä on paradoksaalista ja lukijalle aluksi turhauttavaa.

Lukukokemuksena O on erikoinen. Teksti imee mukaansa vastustamattomasti ja samalla lukeminen on ärsyttävää, koska mikään ei johda mihinkään. Uusia ja uusia henkilöitä ja tilanteita esitellään. Kerronta on tarkoituksenmukaista: kun halutaan näyttää, miten hajanainen mielensisäinen todellisuus voi olla, on luotava sellainen. Tätä romaania ei voi lukea lainkaan sivu sivulta, on omaksuttava toinen tapa. Itse luin tiettyjä pitkiä jaksoja ja palasin sitten aina taaksepäin. Koska teos on kollaasimainen episodikokonaisuus, eikä noudata lineaarisen kerronnan logiikkaa, se antaa lukijalle tiettyjä vapauksia. Romaania pitää lukea kuin katselisi loputtoman rikasta, jatkuvasti muuttuvaa taulua. Välillä yksityiskohtaiset havainnot muuttuvat lennokkaiksi ja loistokkaiksi kuvauksiksi, ne ovat silloin enemmän runoutta kuin proosallista kuvausta.

Onko O:lla kirjallisia tai tyylillisiä esikuvia, on epäolennainen kysymys. Olennaista tyylin ja sisällön kannalta on romaanin ajan kuvaus: kerronta pysyy koko ajan nykyhetkessä, kaikki tuntuu tapahtuvan samaan aikaan. Tällainen aikakäsitys, presentismi, jossa ei ole sijaa menneisyydelle sen enempää kuin tulevaisuudellekaan on ominainen nykyajalle yleisemminkin. Menneisyyden jyrkkä kieltäminen ja haluttomuus nähdä tulevaisuutta oli leimallista 1910 ja 20 lukujen dadaistiselle sukupolvelle. Maailma otettiin haltuun tässä ja nyt sellaisenaan; dadaan ei kuulunut toiveita tai odotuksia paremmasta.

**

Romaani koostuu lyhyistä episodeista. Tämä on elokuvasta tuttua kerrontaa, mutta kaikki episodit eivät kytkeydy toisiinsa. Tarinaa ei oikeastaan ole, ollaan koko ajan samassa tilanteessa, joka alkaa nuoren kirjallisuuden opiskelijan Emilia Jensenin itsemurhasta, laajenee lukuisten asiaan liittymättömien henkilöiden kuvaukseen seuraavan viikon aikana. Ainoa henkilö, jolla on ollut tekemistä opiskelijan kanssa, on tämän opettaja, helsinkiläinen kirjallisuuden professori Magnus Brax. Braxin osallisuutta opiskelijan itsemurhaan epäillään. Tämä muodostaa yhden pisteen, jonka ympärille teos hahmottuu.

Emilia Jensenin lisäksi muut romaanin keskeiset henkilöt, Erik Aho, Jerome W. ja Mikael Ahlquist, ovat teoreettisen fysiikan opiskelijoita. He kuuluvat ryhmään, joka, harrastaa uintia ja treenaa lajia kilpailumielessä. Erik Aho, on tuntenut etäisesti Emilian. Emilian Tanskassa asuvia vanhempia, varsinkin leikkikenttien liukumäkiä valmistavassa yrityksessä toimivaa isää kuvataan tarkkaan. On tyypillistä, että ihmisten välillä on hyvin vähän kommunikaatiota tai vuorovaikutusta. Edes Emilian vanhemmat eivät saa tietää tyttärensä kuolemasta. Kaikki ovat keskittyneitä omaan kokemusmaailmaansa tai pikemminkin sen pakonomaiseen koossapitämiseen. Loputon viriketulva uhkaa sortaa sen joka hetki.

**

Kaikki romaanin henkilöt ovat enemmän tai vähemmän neuroottisia. Heillä on pakkomielteitä ja pakkotoimintoja. Neuroottisuus on yksi O:n keskeisistä teemoista samoin kuin nuorten ja heidän vanhempiensa välinen etäisyys. Vanhemmat ovat kaukana, kuolleet tai hylänneet lapsensa. Isät ovat sulkeutuneita outojen harrastustensa pariin, kuten Jeromen pappa, joka yrittää ratkaista täydellisen vesijohtojärjestelmän ongelmaa autotallissaan.

Neuroosit kuvataan perheittäin takautuvasti, aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti. Jerome W., joka on  romaanin minämuotoinen kertoja, tarkkailee itseään ja ajankäyttöään hetki hetkeltä. Isä, joka on ohjannut hänet luonnontieteiden pariin, on selittänyt hänelle jo varhain, mitä kuolema tarkoittaa. Myös Mikael Ahlquistia, joukon älykköä vaivaa kuolemanpelko.

Henkilöiden joukossa on joitakin lestadiolaisia, kuten Magnus Braxin paha äiti. Mieleen tulee, että tällainen henkinen maisema – totinen luonnontieteiden opiskelu, ahkera treenaaminen, kova bisnesmeininki, joiden taustalla on ankara uskonnollisuus – voisi viitata teknologia- ja bisneskaupunki Ouluun, josta Liukkonen on kotoisin. Helsingin mentaliteetti on vähän toinen, ehkä hiukan rennompi. 

Romaanissa on myös sympaattiset ja jopa hauskat piirteensä, jotka liittyvät nimenomaan neurooseihin. Kirjoittajan suhde luomiinsa romaanihenkilöihin on lempeä ja humoristinen. Romaani ei ole tyly vaan hauska. Neuroottisuus on ajan ilmiö, se ei ole kenenkään yksittäisen henkilön ominaisuus tai vika. ’Neuroottisuus on se tarttumapinta, joka ihmisillä on todellisuuteen’, romaanissa selitetään. Asiaa ei psykologisoida, se todetaan. Kirjallisuuden professori Magnus Braxin pakkomielteinen elämäntapa on jopa koominen. Hänen neuroosinsa ei rajoitu mielen sisään vaan muuttuu toiminnaksi, joka saa taiteellisia piirteitä.

Hauskimmat tilanteet ja henkilöt liittyvät Lundvallin romaniperheeseen. Kaikista muista poiketen nämä henkilöt ovat toisilleen läsnäolevia. He kommunikoivat, hälisevät ja huutavat kaikki yhtä aikaa, mutta he pitävät yhtä perheenä. He eivät kuulu siihen teknologian, bisneksen, tieteen ja kilpauinnin maailmaan, jossa kaikki muut kauhovat ja törmäilevät. Heidän sanotaan elävän kaksi tuntia edellä sitä aikaa, missä muut elävät.

**

Sukupuolten osalta romaani O rakentaa aika tavanomaisen asetelman, jossa yhtäällä ovat nuoret miehet, fysiikan opiskelijoiden porukka. He myös pystyvät, ainakin hetkittäin keskustelemaan ja hallitsemaan jotenkuten kokemusmaailmaansa. Säännöllinen uintitreeni pitää todellisuuden kuosissa. Vastakohdan muodostavat kirjallisuuden opiskelijat, lahjakkaat herkät tytöt, Emilia Jensen ja Alexandra Helve. He etsivät turhaan tukea kirjallisuuden opettajasta Magnus Braxista, josta ei ole heidän rohkaisijakseen. He tuhoutuvat.

Eivät nuoret fysiikan opiskelijatkaan ole henkisesti täysin turvassa. Erik Aho, kaikkein älykkäin ja herkin heistä, katoaa romaanin keskivaiheilla mielensä syövereihin. Samalla hän konkreettisesti eksyy kotimatkalla ja kuolee rikollisporukan uhrina. Erik Ahon kuolema, jota kuvataan hänen tietoisuutensa sammumisen hurjana assosiaatiovyörynä, on yksi romaanin pysäyttävimpiä ja kielellisesti loisteliaimpia kohtia. Tähän liittyy jopa sentimentaalisuutta, jota romaanissa muuten vältellään. Erik joka tunsi etäisesti Emilian, yritti ottaa selvää tämän itsemurhasta. Emilia ja se, miten paljon Erikillä olisi ollut puhuttavaa tämän kanssa, jää Erikin viimeiseksi ajatukseksi.

**

Romaanin asetelma tuo mieleen myös C. P. Snow’n esittämän vastakohdan Kahden kulttuurin välillä. Englantilainen fyysikko väitti jo vuonna 1959 länsimaisen sivistyneen maailman jakaantuneen peruuttamattomasti toisensa poissulkeviin luonnontieteelliseen ja humanistiseen kulttuuriin. Snow puolusti tieteitä väittäen, että tiede ja teknologia ovat ihmiskunnan toivo. Humanistit ja kirjallisuusintellektuellit  Snow asetti epäilyttävään valoon, koska nämä lietsovat hänen mukaansa pessimismiä. ”Luonnontieteilijöillä on tulevaisuus luissaan”, Snow sanoi. Ei ole selvää, tunteeko kirjoittaja Snow’n esseetä ja mikä romaanin kanta siihen on. Mitä tulee humanismiin, kirjallisuustieteeseen professori Brax esitetään romaanissa säälittävänä, mutta koomisena luuserina.

**

Romaanissa liikutaan jalon ja ankaran luonnontieteen, teoreettisen fysiikan opiskelun parissa. Suurin osa tieteelliseksi tarkoitetuista fysiikkaan liittyvistä aivoituksista lienee kuitenkin silkkaa fantasiaa. Tällaista ovat näennäisteoriat ’aikapoimuista’ tai ajassa olevista madonrei’istä, joiden parissa Jeromen mieli askartelee. Jerome yrittää saada selvyyttä selittämättömiin samanaikaisiin tapahtumiin aikapoimujen avulla. Kun eräs fysiikan opiskelijoista lukee unikirjaa ymmärtääkseen aina samana toistuvaa untansa, voi kysyä, kuinka fiksuina teoreettisen fysiikan opiskelijat esitellään.

Kaikenlaista väitettä ja teoriantapaista, jonka todenperäisyydestä ei ole tietoa, sinkoilee sinne ja tänne. Sekin on olennainen osa romaanin sekavaa henkistä ilmapiiriä: dataa ladataan tietoisuuteen joka hetki, mutta mistään ei saa selkeä kuvaa, missään ei ole tolkkua. Romaanin henkilöt hankkivat ja käsittelevät uutterasti tietoa, mutta koviin tosiasioihin ei törmätä juuri koskaan. Kysymystä faktoista ei edes esitetä. Romaanissa on epämääräisiä henkilöhahmoja, kuten veneen alla asustava kädestäennustaja Darnopogaldjitzer, jonka hulluuden huuruinen maailma kuvataan yhtä tarkkaan kuin opiskelevien suomalaisnuortenkin.   

**

Fysiikan luennolla selitään käsitteiden ’tieto’ ja ’informaatio’ välistä eroa. Aihe on romaanin kannalta keskeinen, mutta kuuluu pikemminkin tai yhtä hyvin filosofian kuin fysiikan alaan. Tässä kohtaa O sanoo jotain olennaista. Kun informaation ja datan määrä on jatkuvasti lisääntynyt, tiedon suhteellinen osuus on vähentynyt, kertoo fysiikan professori Algren. Tiedon määrän kasvu tuo mukanaan suuren vastuun; mihin uskoa, mikä on relevanttia, kysyy professori. Tästä hän pääsee entropian käsitteeseen. Entropia eli haje on fysikaalinen suure, joka ilmaisee epäjärjestyksen systeemissä. Informaatio on sen vastakohta, informaatio on avoimeen järjestelmään kuuluvaa järjestystä. Algrenin hahmossa voi nähdä häivähdyksen tai kenties parodian Kari Enqvististä, teoreettisen fysiikan professorista.

**

Noin sivun 500 kohdalla romaani muuttuu surumieliseksi ja syvämieliseksi. Erik alkaa surkutella kiinteyden ja selkeyden puutetta, kaiken hajoamista, joka on hänen sukupolvensa suurin ongelma.

”Tyhjyyden ja hämmennyksen saattoi nähdä kaikkialla, kädet venyvät kaikista hihansuista epätoivoissaan luonnottoman pitkiksi ja kauhoivat pakenevaa kiinteyttä…Erik huokasi raskaasti mutta se ei ollut aktiivista hämmennystä!”  Ei sellaista kuin lama ja sen henki, massatyöttömyys aiheuttivat 90-luvun nuorissa. Erik ja hänen kaverinsa olivat 90-luvulla vielä vauvoja. ”90-luvun nuorilla, niin sanotulla X-sukupolvella oli sentään ”ihan sama”. Mitä heillä oli”, Erik miettii.

”Miten internet-ajan sukupolven voi määritellä tukeutumatta internet-ajan ilmiöihin ja sen vaikutukseen minäkuvan muutokseen, Erik pohtii edelleen. Erik suhtautuu kriittisesti sosiaaliseen mediaan, joka tekee ihmisestä eräänlaisen näyttelijän. Se että ihminen on koko ajan näkyvissä sosiaalisessa mediassa, ei voi olla vaikuttamatta psyykeen. ”Eikö kaikki jaettu materiaali ole merkitty perieksistentiaalisella huudahduksella: ”Minä jaoin tämän, katsokaa!” Some ylläpitää individualistista harhakuvaa vapaudesta ja itseilmaisusta, mutta se on vankila, miettii Erik.

**

Informaatio on epävarmuuden häviämistä. Romaanissa kaivataan tietoa, varmuutta, mutta sitä ei saavuteta. Jerome kaipaa tietoa Erikistä, josta ei ole kuulunut mitään pitkään aikaan, mutta tieto Erikin kuolemasta ei tavoita häntä, kuten informaatio tyttären kuolemasta ei tavoita tanskalaista Jenseniä. Kaikkea muuta hälinää ympärillä on liikaakin.

Informaatio, tieto on järjestystä ja rakennetta. Sen puutteesta tässä romaanissa on kyse. Romaani ilmaisee sen ironisesti siten, että siinä ei ole rakennetta. Tapahtumat jäsentyvät viikonpäivien mukaan keskiviikosta keskiviikkoon, muuta rakennetta ei ole. Brax joutuu poliisilaitokselle kuulusteltavaksi, mutta selviytyy sieltä ulos, koska mitään todisteita häntä vastaan ei ole. 

**

On vain oleminen.

**

Mikä O:n merkitys on ja onko O merkittävä romaani? Kyseessä on sukupolviromaani sen sukupolven edustajalta, jonka ei ole oletettu tai pelätty osaavan lukea tai kirjoittaa. Nämä käsitykset O kumoaa. Romaaniin sisältyy tietysti myös halua ärsyttää, mikä liittyy kaikesta sovinnaisesta kerronnasta kieltäytymiseen. Se on kokeellinen tavalla, jollaista Suomessa ei ole pitkään aikaan nähty.

Kerrontatavaltaan romaania voi pitää avantgardistisena, koska sitä on vaikea verrata mihinkään edeltävään. Se tekee surrealistisen eli ’ylirealistisen’ vaikutelman olematta surrealismia. Sen asenteet ja ajattelu tulee lähelle dadaa, mikä filosofisessa mielessä pyrki vapautumaan kaikista esikuvista samalla kun se muistutti siitä, etteivät nämä ole niin suuria kuin ne luulevat olevansa.

Julkaistu Mustekala verkkolehdessä 26.8. 2017

Miki Liukkonen: O romaani, WSOY, 2017, 858 s.

C.P. Snow: Kaksi kulttuuria. Suom. Kimmo Pietikäinen, Terra Cognita, 1998. The Two Cultures 1959, Press of the University of Cambridge.

Maria Stavrinaki: Dada Presentism. An essay on Art & History, 2016. Käänt. Daniela Gingsburg. Stanford University Press.