Mikä estää Suomen taide-elämää kansaivälistymästä – mietteitä Guggenheim –museo hankeesta

Irmeli Hautamäki 

17.2. 2011

Oheinen kirjoitus ilmestyi Kulttuurilehti Mustekalassa viisi vuotta sitten.

Suomi tai oikeastaan Helsinki on saanut osakseen paljon kansainvälistä huomiota Guggenheim museon laajenemishankkeen ansiosta. Onkin kulunut lähes sata vuotta siitä kun Suomi viimeksi oli kansainvälisen taidemaailman huomion kohteena. Se tapahtui ensimmäisen maailmasodan aikoihin, jolloin Suomessa nähtiin tuoreeltaan aikakauden kiinnostavinta taidetta, jolla on ollut sittemmin pysyvä merkitys modernissa taiteessa. Vuonna 1914 taidekauppias Sven Strindberg, kirjailija August Strindbergin serkku, sopi näyttelystä berliiniläisen Der Sturm –gallerian kanssa, joka pidettiin Strindbergin Taidesalongissa Helsingissä.

Avantgarden historian tutkimusteni yhteydessä olen joskus leikitellyt ajatuksella, miltä tuntuisi mennä Ateneumiin tänään, jos siellä olisi kymmenittäin Chagallia, Kandinskya, von Jawlenskya, muutamia Olga Rosanovan teoksia, Paul Kleeta, Franz Marcia tai Ernst Kirchneriä? Miltä Suomen taide-elämä näyttäisi nyt, jos maassamme olisi ollut kiinnostusta hankkia noita modernin taiteen merkkiteoksia, kun niitä tänne tarjottiin.

Helsingissä 1914 pidetyn ”Ekspressionistisen ja kubistisen taiteen näyttelyssä” oli mukana Der Blaue Reiter –ryhmän ja myös Die Brücke –ryhmän jäsenten teoksia. Wassily Kandinskyltä, der Blaue Reiter Ryhmän perustajalta, nähtiin hänen merkkiteoksiaan, kuten Kompositio V, Pastoraali ja Improvisaatiot nro 21, 22 ja 28 (vuodelta 1912), nykyään ne ovat Guggenheimin taidemuseossa, New Yorkissa.

Teoksia oli esillä myös Ernst Kirchneriltä, Paul Kleeltä, August Mackelta, Franz Marcilta, Gabriele Münteriltä, Aleksei von Jawlenskyltä ja Marianne von Werefkiniltä ja monilta muilta. Näyttelyssä kävi noin 800 helsinkiläistä, mutta yksikään teos ei mennyt kaupaksi.

Pari vuotta myöhemmin, toukokuussa 1916 avattiin Strindbergin taidesalongissa ”Venäläisen taiteen näyttely”, jonka huomattavin osa, 35 teosta koostui Marc Chagallin teoksista. Esillä oli esinekonstruktioita ja kollaaseja mutta myös suprematismista vaikutteita saaneiden taiteilijoiden kuten Ivan Punin ja Boguslavskajan töitä. Kandinsky oli mukana tässäkin näyttelyssä. Chagallin osuus näyttelyssä oli merkittävin, esillä Helsingissä oli teos nimeltä Syntymäpäivä (1914), joka on nykyisin New Yorkin Modernin taiteen museossa.

Suomeen ostettiin tästä näyttelystä yksi Chagallin teos, Mandoliinin soittaja (1914), joka on testamentattu Ateneumin kokoelmiin. Aivan kaikki modernin taiteen helmet eivät siis menneet maanmiehiltämme sivu suun. Yksi teos jäi maahamme (en tosin tiedä milloin se on ollut esillä), mutta tarjolla olisi ollut paljon merkittäviä teoksia. Syksyllä 1916 Strindberg järjesti vielä Kandinskyn yksityisnäyttelyn, josta taiteilija tarjosi alennuksella yhtä työtä Ateneumille, mutta se ei museolle kelvannut.

Varhaisen avantgarden teoksilla on pysyvä, voimakas merkitys modernissa taiteessa. Niihin tiivistyy paljon uutta ajattelua, niissä on tutkittu taiteen perusteita tieteellisen intohimoisesti, niiden selkeys ja voima pysähdyttää ja ilahduttaa vieläkin. Tutkimus ei ole vielä läheskään paljastanut kaikkia niiden saloja.

Nykyään moni edellä mainituista teoksista löytyy isoista amerikkalaisista museoista. Solomon R. Guggenheimin museo on hankkinut erityisen mittavan Kandinsky- kokoelman ja järjestää lähes joka vuosi Kandinsky -näyttelyitä.

Kun Guggenheimin museosäätiö nyt tarjoaa yhteistyötä ja tutkii mahdollisuuksia verkostoutua eurooppalaisten toimijoiden kanssa, aloitteessa voi nähdä tilaisuuden rakentaa kansainvälistä yhteistyötä tutkimuksen ja näyttelytoiminnan alalla.

Kandinsky ja hänen pohjoismaiset kontaktinsa, samoin kuin muu varhainen avantgardetaide ovat itse taiteeseen ja sen historiaan perustuva syy mennä mukaan yhteistyöhön resursseiltaan ison museon kanssa. Varhainen moderni taide on kiintoisaa Suomen kannalta siksi, että sitä tehtiin lähellä Suomea, Berliinissä, Münchenissä ja Pietarissa, jopa Karjalan kannaksella, jossa pietarilainen intelligentsia vietti kesiään. Kazimir Malevichin Voitto Auringosta, futuristinen oopperateos tehtiin Suomessa, Uuskirkolla.

Suomalaiset taiteilijat ja varsinkin taideopiskelijat olivat silloin aikoinaan kiinnostuneita uudesta taiteesta, vaikka taidekoulujen professorit varottelivatkin heitä ’kaiken maailman kokeiluista’. Varhaisen modernismin kehittyminen on kiintoisa ja toistaiseksi aika tuntematon lehti myös Suomen taiteen historiassa. Suomalainen Marraskuun ryhmä hyötyi kansainvälisistä kontakteistaan.

Varhainen avantgarde syntyi aikoinaan kansainvälisissä ympäristöissä, sen keskeisissä suuntauksissa, kuten ekspressionismissa tai abstraktissa taiteessa ei ollut mitään leimallisesti kansallista. Myöhempi tutkimus on kansallistanut sen, nykyään puhutaan ’saksalaisesta ekspressionismista’, ’italialaisesta futurismista’ ja ’venäläisestä avantgardesta’, mikä on harhaanjohtavaa. Alunperin suuntaukset olivat kansallisuuksien rajat ylittäviä ja niitä tutkittiin ja sovellettiin samaan aikaan eri puolilla Eurooppaa ja ne esiteltiin varhain myös Yhdysvalloissa.

Moderni taide on ollut syntyessään kansainvälistä ja nykytaide on sitä yhä leimallisesti. 

Guggenheim-Helsingin perustamisella voisi olla suuri merkitys paitsi Suomen oman historian ja identiteetin, myös kansainvälisen kulttuurisen kanssakäymisen kannalta. Jotta Guggenheim-Helsingin toimesta syntysi aitoa vuorovaikutusta Suomen ja muun Euroopan välillä, se edellyttäisi Suomelta aktiivista roolia asiassa. Toimien yhdessä kansainvälisten museo- ja taidealan asiantuntijain kanssa Helsinki voisi saada uutta painoarvoa kulttuurisena keskuksena. Helsingin sijainti antaa siihen hyvät edellytykset. Helsinkihän on paitsi Pietarin metropolin ja pohjoismaiden kaupunkien, myös Baltian maiden ja Saksan läheisyydessä. Mikä estää aloittamasta kulttuurista kanssakäymistä kansainvälisen toimijan kanssa, kun siihen tarjotaan tilaisuutta?

Aikoinaan, sata vuotta sitten kansainvälinen moderni taide torjuttiin, koska täällä ei ollut riittävää asiantuntemusta sen arvioimiseen tai teosten hankkimiseen kokoelmiin. Suomalaisten taidehistorioitsijoiden silloiset näkemykset ovat hupaisa, mutta häpeällinen lehti taiteemme historiassa. Tästä asiantuntemattomuudestako joudumme kärsimään vieläkin?

Artikkelin tiedot pohjautuvat The Cultural History of Nordic Avantgardes kirjaan jonka Suomen osuuden toimittaja olen ollut . Kirja ilmestyyi 2012.