Tuesday, November 29, 2016

Mikä estää Suomen taide-elämää kansaivälistymästä – mietteitä Guggenheim –museo hankeesta

Irmeli Hautamäki 
17.2. 2011
Oheinen kirjoitus ilmestyi Kulttuurilehti Mustekalassa viisi vuotta sitten.

Suomi tai oikeastaan Helsinki on saanut osakseen paljon kansainvälistä huomiota Guggenheim museon laajenemishankkeen ansiosta. Onkin kulunut lähes sata vuotta siitä kun Suomi viimeksi oli kansainvälisen taidemaailman huomion kohteena. Se tapahtui ensimmäisen maailmasodan aikoihin, jolloin Suomessa nähtiin tuoreeltaan aikakauden kiinnostavinta taidetta, jolla on ollut sittemmin pysyvä merkitys modernissa taiteessa. Vuonna 1914 taidekauppias Sven Strindberg, kirjailija August Strindbergin serkku, sopi näyttelystä berliiniläisen Der Sturm –gallerian kanssa, joka pidettiin Strindbergin Taidesalongissa Helsingissä.

Avantgarden historian tutkimusteni yhteydessä olen joskus leikitellyt ajatuksella, miltä tuntuisi mennä Ateneumiin tänään, jos siellä olisi kymmenittäin Chagallia, Kandinskya, von Jawlenskya, muutamia Olga Rosanovan teoksia, Paul Kleeta, Franz Marcia tai Ernst Kirchneriä? Miltä Suomen taide-elämä näyttäisi nyt, jos maassamme olisi ollut kiinnostusta hankkia noita modernin taiteen merkkiteoksia, kun niitä tänne tarjottiin.

Helsingissä 1914 pidetyn ”Ekspressionistisen ja kubistisen taiteen näyttelyssä” oli mukana Der Blaue Reiter –ryhmän ja myös Die Brücke –ryhmän jäsenten teoksia. Wassily Kandinskyltä, der Blaue Reiter Ryhmän perustajalta, nähtiin hänen merkkiteoksiaan, kuten Kompositio V, Pastoraali ja Improvisaatiot nro 21, 22 ja 28 (vuodelta 1912), nykyään ne ovat Guggenheimin taidemuseossa, New Yorkissa.

Teoksia oli esillä myös Ernst Kirchneriltä, Paul Kleeltä, August Mackelta, Franz Marcilta, Gabriele Münteriltä, Aleksei von Jawlenskyltä ja Marianne von Werefkiniltä ja monilta muilta. Näyttelyssä kävi noin 800 helsinkiläistä, mutta yksikään teos ei mennyt kaupaksi.

Pari vuotta myöhemmin, toukokuussa 1916 avattiin Strindbergin taidesalongissa ”Venäläisen taiteen näyttely”, jonka huomattavin osa, 35 teosta koostui Marc Chagallin teoksista. Esillä oli esinekonstruktioita ja kollaaseja mutta myös suprematismista vaikutteita saaneiden taiteilijoiden kuten Ivan Punin ja Boguslavskajan töitä. Kandinsky oli mukana tässäkin näyttelyssä. Chagallin osuus näyttelyssä oli merkittävin, esillä Helsingissä oli teos nimeltä Syntymäpäivä (1914), joka on nykyisin New Yorkin Modernin taiteen museossa.

Suomeen ostettiin tästä näyttelystä yksi Chagallin teos, Mandoliinin soittaja (1914), joka on testamentattu Ateneumin kokoelmiin. Aivan kaikki modernin taiteen helmet eivät siis menneet maanmiehiltämme sivu suun. Yksi teos jäi maahamme (en tosin tiedä milloin se on ollut esillä), mutta tarjolla olisi ollut paljon merkittäviä teoksia. Syksyllä 1916 Strindberg järjesti vielä Kandinskyn yksityisnäyttelyn, josta taiteilija tarjosi alennuksella yhtä työtä Ateneumille, mutta se ei museolle kelvannut.

Varhaisen avantgarden teoksilla on pysyvä, voimakas merkitys modernissa taiteessa. Niihin tiivistyy paljon uutta ajattelua, niissä on tutkittu taiteen perusteita tieteellisen intohimoisesti, niiden selkeys ja voima pysähdyttää ja ilahduttaa vieläkin. Tutkimus ei ole vielä läheskään paljastanut kaikkia niiden saloja.

Nykyään moni edellä mainituista teoksista löytyy isoista amerikkalaisista museoista. Solomon R. Guggenheimin museo on hankkinut erityisen mittavan Kandinsky- kokoelman ja järjestää lähes joka vuosi Kandinsky -näyttelyitä.

Kun Guggenheimin museosäätiö nyt tarjoaa yhteistyötä ja tutkii mahdollisuuksia verkostoutua eurooppalaisten toimijoiden kanssa, aloitteessa voi nähdä tilaisuuden rakentaa kansainvälistä yhteistyötä tutkimuksen ja näyttelytoiminnan alalla.

Kandinsky ja hänen pohjoismaiset kontaktinsa, samoin kuin muu varhainen avantgardetaide ovat itse taiteeseen ja sen historiaan perustuva syy mennä mukaan yhteistyöhön resursseiltaan ison museon kanssa. Varhainen moderni taide on kiintoisaa Suomen kannalta siksi, että sitä tehtiin lähellä Suomea, Berliinissä, Münchenissä ja Pietarissa, jopa Karjalan kannaksella, jossa pietarilainen intelligentsia vietti kesiään. Kazimir Malevichin Voitto Auringosta, futuristinen oopperateos tehtiin Suomessa, Uuskirkolla.

Suomalaiset taiteilijat ja varsinkin taideopiskelijat olivat silloin aikoinaan kiinnostuneita uudesta taiteesta, vaikka taidekoulujen professorit varottelivatkin heitä ’kaiken maailman kokeiluista’. Varhaisen modernismin kehittyminen on kiintoisa ja toistaiseksi aika tuntematon lehti myös Suomen taiteen historiassa. Suomalainen Marraskuun ryhmä hyötyi kansainvälisistä kontakteistaan.

Varhainen avantgarde syntyi aikoinaan kansainvälisissä ympäristöissä, sen keskeisissä suuntauksissa, kuten ekspressionismissa tai abstraktissa taiteessa ei ollut mitään leimallisesti kansallista. Myöhempi tutkimus on kansallistanut sen, nykyään puhutaan ’saksalaisesta ekspressionismista’, ’italialaisesta futurismista’ ja ’venäläisestä avantgardesta’, mikä on harhaanjohtavaa. Alunperin suuntaukset olivat kansallisuuksien rajat ylittäviä ja niitä tutkittiin ja sovellettiin samaan aikaan eri puolilla Eurooppaa ja ne esiteltiin varhain myös Yhdysvalloissa.

Moderni taide on ollut syntyessään kansainvälistä ja nykytaide on sitä yhä leimallisesti. 
Guggenheim-Helsingin perustamisella voisi olla suuri merkitys paitsi Suomen oman historian ja identiteetin, myös kansainvälisen kulttuurisen kanssakäymisen kannalta. Jotta Guggenheim-Helsingin toimesta syntysi aitoa vuorovaikutusta Suomen ja muun Euroopan välillä, se edellyttäisi Suomelta aktiivista roolia asiassa. Toimien yhdessä kansainvälisten museo- ja taidealan asiantuntijain kanssa Helsinki voisi saada uutta painoarvoa kulttuurisena keskuksena. Helsingin sijainti antaa siihen hyvät edellytykset. Helsinkihän on paitsi Pietarin metropolin ja pohjoismaiden kaupunkien, myös Baltian maiden ja Saksan läheisyydessä. Mikä estää aloittamasta kulttuurista kanssakäymistä kansainvälisen toimijan kanssa, kun siihen tarjotaan tilaisuutta?

Aikoinaan, sata vuotta sitten kansainvälinen moderni taide torjuttiin, koska täällä ei ollut riittävää asiantuntemusta sen arvioimiseen tai teosten hankkimiseen kokoelmiin. Suomalaisten taidehistorioitsijoiden silloiset näkemykset ovat hupaisa, mutta häpeällinen lehti taiteemme historiassa. Tästä asiantuntemattomuudestako joudumme kärsimään vieläkin?

Artikkelin tiedot pohjautuvat The Cultural History of Nordic Avantgardes kirjaan jonka Suomen osuuden toimittaja olen ollut . Kirja ilmestyyi 2012.


Sunday, November 27, 2016

Uusi media – emanasipaation ja determinsimin välillä



Tämä teksti on ilmestynyt lyhyempänä versiona vuonn 2000 Kritiikin uutisten erikoisnuemrossa ja sen jälkeen 2003 (lakkautetulla) Kaapeli -verkkosivulla

Kun puhutaan mediateknologiasta ja uudesta mediasta, puhutaan väistämättä asenteista, puolesta tai vastaan. Teknologian puolustajat - vuosikymmen sitten heitä olivat VT:n puolestapuhujat - puhuvat tulevaisuuden nimissä, tulevien uusien taidemuotojen nimissä - kehitysoptimismi on heidän keskeisin asenteensa. Kriittiset epäilijät, joita taidemaailman ja intellektuellien enemmistö edustaa, ovat yleensä pessimistisiä mediadeterministejä.

Mediadeterminismi merkitsee asennetta, jonka mukaan media ja uusi teknologia vie vääjäämättä kehitystä johonkin suuntaan: teknologia hallitsee meitä. Sen vastapuolena on emansipatorinen pyrkimys vapautua liian yksipuolisesta tai hallitsevasta mediasta. Se voi tarkoittaa joskus täysin epärealistisa toivetta vapautua kokonaan (tietystä) mediasta.

Perustuuko mediadeterminismi (uuden) median ja teknologian luonteen ymmärtämiseen, on toinen kysymys. Väitän, että ei kovinkaan paljoa. Mediadeterminismi on kulttuurisidonnainen asenne, joka länsimaissa merkitsee sitoutumista kirjalliseen kulttuuriin. Kirjallinen kulttuuri puolestaan merkitsee sitoutumista kirjoitettuun ja painettuun sanaan, joilla on mediana oma kulttuurinen vaikutuksensa, kuten McLuhan jo aikanaan totesi, mutta jolle kriitikot ovat sokeita.

Tälle västakohtana haluaisin puhua aidosta mediaemansipaatiosta, joka tarkoittaa politiikkaa, jolla kehitetään mediaa aidosti vuorovaikutteiseen suuntaan. Lähtökohtana on, että yhteiskunta käyttää mediaa ja teknologiaa omien poliittisten päämääriensä hyväksi toisin kuin mediadeterminsimissä, jossa ajatellaan että teknologia käyttää meitä hyväkseen.

Massamedian yhteiskunnallisista vaikutuksista on oltu huolissaan jo pitkään. Tarkastelen seuraavassa paria esimerkkiä: Walter Benjaminin ja Jean Baudrillardin suhtautumista massamediaan. Kumpikin oli huolissaan siitä että tiedon helppo saavutettavuus ja näkyvyys saattaa vääristää todellisuuskuvaa, koska me emme pysty tosiasiallisesti vastaanottamaan kaikkea sitä informaatiota, jota on tarjolla. Tämän jälkeen vertaan näitä huolenaiheita mediateorian pioneerin Marshall McLuhanin esittämiin ajautksiin.

Benjamin ja kokemuksen surkastuminen Walter Benjamin puhui jo 1930-luvulla kokemuksen surkastumisesta jota hän nimitti kokemuksen kriisiksi. Hän epäili, että kokemukset häviävät massamedian aikakaudella ja muuttuvat yhä enemmän subjektiivisiksi elämyksiksi. On tärkeää ymmärtää, mitä Benjamin tarkoitti kokemuksen ja elämyksen erolla. Kokemuksella Benjamin tarkoitti ajassa tapahtuvaa dialektista oppimisprosesia, viisautta, jota voidaan välittää eteenpäin sukupolvelta toiselle. Kertomaperinne on kokemuksen välittämisen tärkein media, erityisesti suullisesti. Mikään media ei kykene välittämään kokemusta yhtä hyvin kuin kasvokkain tapahtuva suullinen kommunikaatio. Kokemus on kollektiivinen, sosiaalinen asia ja se eroaa elämyksestä, joka todentuu vain yhden henkilön mielessä. Sanan kokemus ja elämys ero on tärkeä. Suomen kieli mahdollistaa erottelun, samoin kuin saksan kielikin, jossa kokemus (erfahrung) viittaa matkaan (fahren) ja elämys (erlebnis) taas elämiseen (leben). Englannin kilessä ero häviää, kokemus ja elämys ovat yksi sama asia, experience.

Kaikesta huolimatta Benjamin puolusti massayhteiskuntaa ja sen mekaanisen reproduktion medioita. Miten tämä on selitettävissä? Benjaminia on pidetty jopa kritiikittömänä teknologiaoptimistina, mutta kuten kokemuksen surkastumista koskeva huomautus osoittaa, hän ei ollut sitä. Benjamin käsitti hyvin, että mekaanisen reproduktion välineet, kuten lehdistö, valokuva tai elokuva vaikuttavat havaintomekanismeihin, että ne muuttavat havaintomekanismeja. "Nykyiset muutokset havaintomekanismeissamme voi tulkita auran rappeutumiseksi" Benjamin kirjoitti. (Benjamin, 1987, 145.) Havaintomekanismeissa tapahtuva rappeutuminen johtuu siitä, että me ole enää tekemisissä alkuperäisen ja läsnäolevan kohteen kanssa, vaan muodostamme käsityksen siitä reproduktion välityksellä.

Ne sosiaaliset edellytykset, jotka ovat johtaneet tähän, liittyvät massayhteiskunnan syntyyn. Benjamin kirjoitti, että "joukkojen halu tuoda esineitä ja asioita tilan ja inhimillisen sisällön suhteen lähemmäksi on yhtä voimakas kuin pyrkimys voittaa ilmiön ainutkertaisuus hyväksymällä siitä tehty jäljennös" (Emt.s. 145-6.) Reproduktioiden kautta toteutuu massojen tarve hallita todellisuutta yleiskatsauksenomaisesti.

Yleiskatsauksenomaisuuden hintana on, että huomio ei kiinnity niinkään siihen, mikä ilmiöissä on erilaista ja ainutlaatuista, vaan siihen, mikä niissä on samanlaista. Edelleen, reproduktioiden avulla tehdyt yleiskatsaukset johtavat siihen, että ilmiöiden taustat ja perinne tulevat ymmärretyksi vain pinnallisesti, omien käsitystemme avulla. Katsoja muodostaa esim. Afganistania käsittelevästä TV –dokumentista oman yleistyksensä omien tietojensa pohjalta, tämä on tulkinta, joka tapahtuu katsojan ehdoilla.

Muodostuuko median antamasta informaatiosta kokemuksia, jotka lisäävät asioiden ymmärtämistä vai jääkö informaatio pelkäksi esteettiseksi elämykseksi riippuu siitä, tarjotaanako tarvittavaa taustatietoa vai ei. Täsmälleen sama asia pätee taiteessa ja sen vastaanotamisessa. Myös taide voi olla elämää rikastuttava kokemus silloin kun se liittyy johonkin merkitykseleliseen kontekstiin. Jollei näin ole, taidekin jää pelkäksi hetkelliseksi elämykseksi.

Benjamin oli tyypillisesti kahden kulttuurin välitilassa. Hän näki, että vanha kokemuksen välittämisen media, suullinen kertomisperinne, on lopullisesti väistymässä ja uusi teknisen toiston media, joka muuttaa vastaanottokykyämme, on astumassa sen tilalle. Tämä ei ollut Benjaminin mukaan väistämättä askel huonompaan, vaan uuteen mediaan liittyi mahdollisuuksia. Benjamin ei ollut enempää mediadeterministi kuin optimistikaan. Kysymys oli hänen mukaansa poliittisista valinnoista. On olemassa periaatteessa kaksi tietä: voidaan kehittää sellaista mediaa , joka lisää asioiden ja niiden taustojen ymmärtämistä tai sitten edessä on kaiken kokemuksen nielevä estetisoituminen ja viihteellistyminen, joka perustuu hetkellisiin elämyksiin.

Baudrillardin mediapessimismi
Jean Baudrillard oli sosiologi, joka on myös käsitellyt laajasti massamedian vaikutuksia ja luonnetta 1980-luvulla. Baudrillard on mediadeterministi, joka on sitä mieltä, että joukkotiedotusvälineet määräävät liikaa modernia yhteiskuntaa ja että niiden vaikutus on pelkästään negatiivinen. Eräs Baudrillardin avainsanoja on simulaatio. Simulaatio tarkoittaa reaalisen synnyttämistä uudelleen mallien kautta. Simulaatioiden olemassaolo ei merkitse, että ne kätkevät jonkun aidon todellisuuden representaation taakse, vaan että ne ovat yhtä kuin tuo todellisuus itse.  Simulaatiossa ero todellisuuden ja representaation välillä katoaa.

Nykyinen massamedia on Baudrillardille eräs simulaation muoto. Tämä tarkoitaa, että todellisuus voidaan simuloida eli tuottaa sellaisenaan ja siirtää reaaliajassa mihin tahansa tilaa. Simulaatio ei tuota merkityksiä, se hävittää niitä, jolloin tuloksena on Baudrillardin mukaan merkitysten katoaminen eli imploosio.

Baudrillard tarkastelee samaa kuin Benjaminkin: massayhteiskunnan tiedonvälitystä. Mutta Benjaminin ja Baudrillardin tarkasteluissa on tärkeä ero: Benjaminin mukaan todellisuuden kuvat tai reproduktiot leviävät massamitassa, mutta Baudrillardin mukaan simulaatiossa todellisuus leviää itsensä toisintoina. Benjaminin mukaan todellisuus ja sen kuva ovat eri asioita, Baudrillardin mukaan eroa todellisuuden ja sen kuvan välillä ei enää ole. Baudrillardin mediadeterminismi koskee ennen muuta valokuvaa ja TVtä. Hän näki kuvallinen viestinnän ja kuvien lisääntymisen erityisen ongelmallisena.

Kuva, todellisuuden realistinen kuva lisää kiihkoa. "Kulttuurimme fataali luonteenpiirre on kuvien rivous ja läsnäolo kaikkialla, virustauti, jonka kuvat tartuttavat asioihin. [...] mikään ei varjele kuvien nopealta lisääntymiseltä."

"Kuviin liittyvä kiihotus ja himo lisääntyvät suhteettomasti. Kuvista on tullut todellinen sukupuoliobjektimme, halumme kohde. Kultuurimme rivous perustuu halun ja se kuvassa aineellistuvan vastineen sekoittumiseen. Tämä tarkoittaa seksuaalisen halun lisäksi myös tiedon halua lisäksi ja sen "informaatiossa" aineellistuvaa vastinetta. "(Baudrillard, 1987, 22-23.) Simuloidut, kaikkialla läsnäolevat kuvat hävittävät välimatkan halun ja sen kohteen välillä. Samalla tavoin kaikkialla läsnäoleva informaatio hävittää etäisyyden, jota mielikuvitus ja ajattelu tarvitsevat voidakseen ylittää kohteensa.

Sanoakseni tämän toisella tavalla käyttäen Benjaminin käsitteitä: Baudrillard tarkastelee tilannetta, missä media on jo muuttunut täysin elämykslliseksi, se on estetisoitunut. Media tuottaa irrallisia esteettisiä elämyksiä, jotka vaikuttavat vain yksittäisten henkilöiden mielessä.

Siinä missä Benjamin ajatteli median rappeuttavan havaintomekanisemeja, Baudrillard ajatteli median häväittävän koko havaintokyvyn. Ei voida enää puhua havaintokyvystä, jos todellisuus ja kuva romahtavat samaan.

Baudrillardin mediadeternismi oli ehdotonta: mitään emansipaatioita ei ollut näkyvissä, vaan kehitys kulkee vääjäämättä suuntaan, jossa tuloksena on todellisuuden litystyminen, ajan, ruumiiden ja nautintojen pientyminen, jonka massamediassa tapahtuva simulaatio tuottaa sivuvaikutuksenaan. Kaikki on saatavilla eli nähtävänä kaikkialla samanaikaisesti, mutta pienentyneenä, litistyneenä, väljehtyneenä ja mitään sanomattomana. Kaikki näytetään, kaikki on esteettistä, mikä johtaa lopulta myös esteettisen piirin katoamiseen.

"Understanding media"
oli nimenä Marshall McLuhanin 60-luvulla ilmestyneellä kirjalla, joka ilmestyttään vaikutti laajasti, mutta joka sitten unohdettiin liian nopeasti - vaikka muutamat huomattavat tutkijat, kuten Baudrillard,ovat saaneet siitä virikkeitä ja ovat käyttäneet sitä vielä 80-luvulla hyväkseen. Kirja suomennettiin nimellä "Ihmisen uudet ulotuvuudet" johtuen ilmeisesti siitä, että McLuhanin mukaan mediat ovat aistien jatkeita.

McLuhanin löydöt olivat uraauurtava, vaikka hänen terminologiansa oli hämmentävää ja jotkut analyysit ilmeisesti aivan virheellisiä. Uhraamatta päänvaivaa McLuhanin oudolle terminologialle voimme kuitenkin tarkastella joitakin hänen keskeisiä löytöjään erilaisten teknisten medioiden luonteesta, erityisesti painetusta sanasta, valokuvasta, elokuvasta, TVstä ja radiosta.

McLuhan jako mediat viileisiin ja kuumiin. Viileitä medioita ovat puhe, TV ja radio. Kuumia medioita taas kirjoitettu sana, valokuva ja elokuva.

McLuhanin mukaan ero medioiden välillä johtuu siitä määrästä ja intensiivisyydestä, jolla mediat vaikuttavat aisteihin ja jolla ne saavat vastaanottajan osallistumaan. Kuumat mediat tarjoavat paljon ja yksityiskohtaista viestintää vastaanottajan yhdelle aistille - pääasiassa näköaistille. Viileät mediat viestivät epämääräisemmin ja useammalle aistille - kuten kuulo- ja tuntoaistille. Baudrillardin edellä (implisiittisesti) tekemä jako kuvalliseen ja kirjallisiin medioihin ei ole perusteltu.

Viileälle mediatyypille on ominaista, että se sitoo vastaanottajan huomion hyvin tehokkaasti puoleensa. Nämä mediat ovat inklusiivisia. Niille on ominaista, että vastaanottaja reagoi niihin kaikilla aisteillaan. Media "imee" vastaanottajan koko huomion puoleensa, näin tapahtuu radion ja TVn kohdalla. Radio sulkee kuulijan piiriinsä, tuo pieni kannettava laatikko on seuralainen, josta vastaanottaja ei halua lainkaan erota ja tähän perustui aikanaan matkaradioiden, sittemmin kannettavien nauhureiden ja nykyisin kannettavien CD-soittimien suosio. Kuuloaisti on kaikenkattava aisti, joka tempaa ihmisen mukaansa kokonaan.

TV on elokuvaan ja valokuvaan verrattuna niukkamääritteinen vielä media: se tarjoaa yhden murto-osan informaatioita verrattuna valkokankaalla näkyvään filmin kuvaan. Verrattuna runsasmääritteiseen kuumaan valokuvaan ja elokuvaan TV-kuvasta puuttuu syvyys, se on litteä. TV –kuvassa ei voikaan seurata yhtä helposti tapahtumia kuin elokuvassa, vaan huomio kiinnittyy näyttelijöiden reaktiohin. Jos elokuva viestii mediana tehokkaasti sosiaalisia tapahtumia ja syy-seuraussuhteita, niin TV viestii mediana parhaiten ihmissuhteita ja ihmisten reaktoita. TV:n katsojat eivät irrotaa katsettaan näyttelijöiden kasvoista, he seuraavat ihmisten reaktiota. TV –näyttelijöiden tapa reagoida toisiinsa tuottaa vastaavanlaisia reaktioita myös katsojissa. TV:n imu tai lumo on sen kyvyssä vedota katsojaan hyvin kokonaisvaltaisesti. TV:n katsoja joka katsoo saippuaoopperaa, ottaa viestin vastaan kaikilla aisteillaan, hän on mukana viestin vastaanottamisessa koko persoonallisuudellaan. Viileiden medioiden kyvyllä hallita katsojaa kokonaisvaltaisesti on runsaasti yhteiskunnllisia seurauksia, joista ei olla selvillä ja joista keskustellaan jatkuvasti.

Etäisyyttä ja kuria luovat mediat
Vastaanottajan suhde ns. runsasmääritteisiin (eli kuumiin) medioihin on aivan toisenlainen. Ne vangitsevat yhden aistin eli näköaistin tehokkaasti ja jättävät muut aistit vapaaksi. Koska näkeminen on yhteydessä ymmärtämiseen – ja jopa merkitsee monissa kielissä samaa – kirjoitettu sana, elokuva ja valokuva vetoavat ennen muuta ymmärrykseen tai järkeen. McLuhanin mukaan kuumat mediat typistävät muut aistit ja kuormittavat runsaasti yhtä aistia. Itsensä typistäminen, aistiensa puuduttaminen on hinta, joka maksetaan siitä, että voidaan siirtyä toisenlaisen kuvitellun todellisuuden piiriin.

Runsaiden ja niukkojen medioiden välillä on vielä eräs tärkeä ero, joka liittyy siihen välimatkaan, jonka ne luovat vastaanottajaan. Runsasmääritteiset mediat kuten kirjoitettu sana ja elokuva luovat tyypillisesti pitkän henkisen tai älyllisen välimatkan vastaanottajaan. Kirjan lukija tai sanomalehden lukija ottaa etäisyyttä lukemaansa, ainoastaan lapset voivat tempautua mukaan lukemaansa niin, etteivät he hetkittäin kykene tekemään eroa lukemansa tekstin ja todellisuuden välillä. Me teemme helposti myös eron kirjailijan ja hänen kirjoittamansa tekstin välillä. Elokuvan katsoja muistaa koko ajan katsovansa elokuva-teosta.

Niukat tai viileät mediat taas vähentävät välimatkaa yleisön ja median välillä. Toisinaan ne jopa hävittävät sen kokonaan, niin että radion kuuntelija voi sekoittaa kuulemansa todellisuuteen huomattavasti helpommin kuin näköaistiin perustuvassa mediassa. Esimerkkinä tästä on radiokuunnelma, jossa marsilaiset muka hyökkäsivät Yhdysvaltoihin. Se sai aikaan joukkopaniikin. TVssä nähdyt henkilöt taas sekoitetaan helposti todellisiin ihmisiin. On tavallista että luulemme jotakuta TV kasvoa oikeaksi tuttavaksemme. Tämä johtuu TV:n välimatkaa vähentävästä luonteesta jossa katsoja imeytyy kaikilla aisteillaan mukaan viestintään ja eläytyy TV –näyttelijään, jopa smaistuu tähän. Elokuvanäytelijöiden kohdalla vastaavaa ei tapahdu. Me kykenemme pitämään erillään elokuvanäyttelijän ja hänen esittämänsä roolin.

Tehdäkseni yhteenvedon McLuhanin analyysista, mediat voidaan jakaa kahteen luokkaan: niihin jotka vaikuttavat kontrolloidusti näköaistin kautta ymmärrykseen ja niihin jotka vaikuttavat vähemmän kontrolloidusti monien aistien kautta ihmisen kokemukseen ihmisenä. Eettinen kokemus, joka on Levinasin mukaan on ruumiillista kokoisvaltaista kokemusta face to face-tilanteessa, kuuluu jälkimmäiseen.

Lopuksi
Palaan vielä mediadeterminismiin, joka perstuu TV:n etäisyyttä hävittävään luonteeseen. Baudrillardin mediapessimismiä voi pitää kirjalliseen kulttuuriin kasvaneen ja sen sisäistäneen ihmisen epätoivona (kuvallisen) massamedian aikakaudella. Baudrillard oli lukenut McLuhaninsa, mutta ei suhtautunut yhtä selvänäköisesti medioihin ja niiden yhteiskunnalliseen vaikutukseen kuin McLuhan. Painettu sana on media, joka luo etäisyyttä vastaanottajaan. Lukija säilyttää kriittisen välimatkan tekstiin ja sen kirjoittajaan. Baudrillardin mielestä tällainen kirjallisen kulttuurin luoma etäisyys on itsestään selvästi tavoiteltava ja säilytettävä asia, eikä hän tarkastele niitä yhteiskunnallisia vaikutuksia, joita etäisyyttä luovilla medioilla on.

McLuhan sitä vastoin puhui epäillen "typografisesta kulttuurista", joka hallitsee länsimaita. Länsimainen kulttuuri on sopeutunut kirjapainotaidon mukanaan tuomaan kurinalaiseen ja yhtenäistävään aistimustapaan ja unohtanut muiden aistien olemassaolon. Typografinen kulttuuri suosii medioita, jotka tuottavat runsaasti tietoja yhdelle astille, nimenomaan näköaistille. Paitsi painettu sana, myös valokuva ja elokuva ovat tällaisia medioita. Länsimaissa älykkyys on McLuhanin mukaan määritelty yksipuolisesti typografisen kulttuurin kannalta kirjallisena älykkyytenä. Puhutaan tyypillisesti kuvanlukutaidosta, jossa pyritään varmistamaan kuvan yhtenäinen ja kontrolloitu vastaanotto. Samalla länsimaissa on McLuhanin mukaaan unohdettu kuulo- ja tuntoihminen.

Mc Luhan oli hyvin selvillä siitä, että näköaistiin vetoava typografinen kulttuuri on erilainen kuin kuulo- ja tuntoaistiin vetoava kulttuuri. Typografinen kulttuuri on luonteeltaan aisteja yhdenmukaistava ja lineaarinen. Se on ollut olemassa Gutenbergistä alkaen. Kaikki länsimaisen yhteiskunnan keskeiset instituutiot: opetus, hallinto, teollisuus perustuvat typografiseen kulttuuriin. Mc Luhan käsitti myös, että sähköinen media uhkaa sisältäpäin länsimaisen kulttuurin kirjallista perustaa. Hän kirjoitti, että me emme ole varautuneita tekemään mitään "sähköteknologian käydessä Gutemberg -teknologian kumppuun, jonka varaan amerikkalainen elämäntapa on rakentunut", (McLuhan, 1964, 38).

McLuhanin mukaan painettu sana ja kirjapainotaito on vaikuttanut kulttuuria yhtenäistävästi.Televison ja muiden niukkamääritteisten medioiden yhteiskunnalliset seuraukset ovat kokonaan toisenlaisia. Televisio ei ole yhdenmukaistava vaan hajaannuttavia. Television avulla yleisöä ei voida kontrolloida yhtä tehokkaasti kuin (järkeen vetoavan) kirjallisen median avulla. TV:tä on sanottu privatioistuneen kulttuurin mediaksi. Päinvastoin kuin syvä ja kollektiivisesti kokoava elokuva, litteä TV vaikuttaa aidoimmillaan kodeissa. TV –sarjojen tapahtumat sijoittuvat tyypillisesti sisälle huoneisiin, eivät kaupungille tai ulkoilmaan. TV viestii kasvotusten, ihmiseltä ihmiselle, se muuttaa yleisön takaisin primitiivisten kyläyhteisöjen jäseniksi, siinä missä kirjoitettu media tekee ihmisistä kurinalaisia kansalaisia. Tähän Baudrillardin mediadeterminismi tietysti perustuu. Hän haluaisi, että kirjallisen kulttuurin luoma kontrolli ja välimatka säilyisivät.



Lähteet:
Walter Benjamin, Messaiaanisen sirpaleita, KSL, 1989. Jean Baudrilalrd, Ekspotaasi ja rivous, Gaudeamus, 1987. Marshall McLuhan, Ihmisen uudet ulottuvuudet, WSOY, 1964.


Saturday, July 16, 2016

Adorno's Coceptions of Rationality, Truth and Mimesis as Seen trough Anselm Kiefer's Work


In Dialectic of Enlightenment (1947) Adorno and Max Horkheimer criticized the state of affairs wherein art has been systematically separated from modern rationality, while the entire modern society is at the same time controlled by instrumental reason and scientific administration to the point where rationality turns into its opposite, irrationality.

In his late Aesthetic Theory (1970) Adorno argued that there is rationality in art too, suggesting that art’s rationality is connected to “mimetic impulse”. Mimesis, or the mimetic impulse, is expressive, bodily impulse, which is crucial not only in art but in moral sensitivity, as well. (Reiners, 178 -179) Rationality and mimesis in art are dialectical counterparts, which means that neither can be understood without the other. Rationality in art cannot be understood without mimesis and art’s mimetic impulse must be rational.

In the rationally controlled and administrated modern world the mimetic impulse has an important critical function as it opposes the bad irrationality of the rational world. “Art is a refuge for mimetic comportment”, Adorno says. “That art, something mimetic is possible in the midst of rationality and that it employs its [rationality’s] means, is a response to the faulty irrationality of the rational world as an over-administrated world.” (AT, 53.)

Finnish theoretician Ilona Reiners has explained that the mimetic impulse appears in a person’s emphatic ability to identify with another. In art it appears as sensuality and expressivity. The bodily mimetic impulse is an ancient, primordial faculty. In art its origins are found in the magical practices of “the primitives”; but in the course of history, art has nevertheless disavowed these magical antecedents. However, Adorno argues that mimesis is the source of all methods and means of artistic production. (AT, 54.) Music, dance, theatre, and painting preserve the bodily, expressive mimetic impulse even in our late modern society.

It would, however, be a mistake to regard the mimetic in art as a-rationality. Adorno explains that in art the mimetic and rational depend on each other so that rationality appears as the organizing, unity-producing element in art. It is not unrelated to the rationality that governs in the external world but it does not reflect its categorizing order either. “Art is rationality that criticizes rationality without withdrawing from it; art is not something pre-rational or irrational, which would peremptorily condemn it as untruth in the face of entanglement of all human activity in the social totality. Rational and irrational theories of art are therefore equally faulty.” (AT, 55.) In other words, art’s rationality appears as (i) a critical position against shallow, one-dimensional instrumental reason and (ii) as the organizing element in art.


On Dissonance and Coarse Expression
Mimesis and rationality complete each other but they are not a harmonious pair; tensions and contradictions exist between them. The triggering element in art is the mimetic impulse; as a result the artistic practice shows dissonance rather than harmony. “Dissonance is expression,” whereas harmony always tends to calm down expressivity. The endeavour of beauty has a similar effect. The attempt to make beautiful semblances or illusions is in complete opposition to what Adorno regards as artistic expression in the proper sense of the word.

Adorno explains that mimetic expressivity, which bears memory of the body, reminds us of the pain of living beings. “Art is expressive when what is objective, subjectively mediated, speaks whether this be sadness, energy or longing. Expression is the suffering countenance of artworks.” The work turns its suffering face only to those who respond to its gaze, Adorno says. (AT, 111.)

The above means that moral and aesthetic feelings are closely connected in mimetic impulses. (Reiners, 184) Since the social conditions are negative, modern art may be ugly and may contain dissonances and compulsive elements. Art is capable of maintaining the possibility of a better life only as its inverse. In Adorno’s aesthetics, this reflects the difference between classicism and modern art. If classical art attempted to render harmony with beautiful semblances or illusions, modern art breaks such semblances.

Modern art does not, however, represent the ugly as such. The mimetic impulse transforms the ugly and displeasing feelings into ciphers, symbols and hieroglyphs that help to maintain an inverse picture of the corrupted world. Adorno means that rather than attempting to make an illusion of a better world, a utopia, art should refer to its possibility with an inverse picture, a negative utopia:

“Art is no more able than theory to concretize utopia, not even negatively. A cryptogram of the new (art) is the image of collapse: only by virtue of the absolute negativity of collapse does art enunciate the unspeakable: utopia. In this collapse all stigmata of the repulsive and loathsome in modern art gather. “

“In the image of catastrophe, an image that is not a copy of the event but a cipher of its potential, the magical trace of art’s most distant prehistory reappears under the total spell, as if art wanted to prevent the catastrophe by conjuring up its image.” (AT, 32 – 33.)

Modern artworks, which are cryptograms, present their truth in the form of riddles, which demand interpretation. This is true of Anselm Kiefer’s works, as well, which I shall analyze more closely below. They also use ciphers, symbols that remind us of historical catastrophes. This also explains the expressive quality of Kiefer’s works. He uses coarse and harsh materials, such as bare metal, lead, sand, dirt, dried wood, and deceased plants. The landscape formed out of these rough materials is the ground as such, bare wasteland whose harshness and austerity is bodily touchable. Though Kiefer’s works often take the form of landscapes, they refuse to make an illusion of reality, a semblance, because they do not depict a certain site or place, they are simply an image of collapse.

The Truth Content and Language-Character in Art
Adorno argues that all remarkable works of art are enigmas, yet they possess a truth content that can be resolved. The enigma demands an objective solution or interpretation in each and every work; no general method of interpretation exists. The truth content “can only be achieved by philosophical reflection.” (AT, 128, 256) Although no artwork can be reduced to the rationalistic propositions presented about it, each artwork turns toward interpretative reason. “No message is to be squeezed out of Hamlet, this in no way impinges on its truth content”, Adorno says. (AT, 128.)
Truth in art and the artwork’s appearance as a riddle are again dialectical counterparts in Adorno’s thought. He believes that though it is necessary to interpret the work’s truth content, it is not identical with simple propositional truth. Truth in art is not the same as the truth or untruth of propositional sentences. An artwork’s meaning cannot be rendered in propositions; art does not attempt to assure.

The truth content of an artwork is related to its organizing element, which Adorno identifies as its affinity to language (“Sparch-ähnlichkeit”). This means, that the elements of the artwork have been organized in a manner that is capable of creating meaning; in this sense artworks are comparable with language. An artifact is composed of material elements, objects; in art, however, these objects are not considered as mere objects. What counts are the relations between the objects, the “configuration” that they form. Adorno claims that the language-character is present in all works of art, not only in those which use language as a medium.

The British philosopher Simon Jarvis has crystallized this by saying that, just as in “language, whose elements, morphemes or phonemes and lexical items which they constitute are not atoms of fixed meaning which are then simply added up to produce a sum of meaning, but are variably meaningful and meaningful only in relation to other morphemes or phonemes. In an analogous way Adorno argues, works of art organize elements which have no fixed or essential meaning in themselves into a meaningful relation.” (Jarvis, 103.) The language character of art, which is a structural feature, functions as a crucial part in art’s rationality.

The language-character of art does not exclude its “mimetic aspect”. In addition to the organizing or classifying function, the affinity to language maintains the mimetic or expressive aspect. The two aspects of language, the classifying or cognitive and the mimetic aspects, are complementary. Jarvis points out that the mimetic characteristic, which refers to the subjective surplus in expression, is normally omitted in philosophy or it is simply held as a-rational or meaningless. This is not the case in Adorno’s theory, wherein the mimetic impulse is the triggering force, and the organizing principle is subjected to it.

From a philosophical point of view it is crucial that the language-character of art, which actually relates to the structure of individual works of art, is an objective characteristic. Due to the objective organizing or structural features, it is possible, according to Jarvis, to say that art is an attempt to know; artworks have a cognitive content. The truth content of art, which stems from its ability to organize reality, also allows the receiver to address the truth of the artifact irrespective of the artist’s subjective conceptions, which may or may not be true. The truth content in art is not dependent on the artist’s or the receiver’s knowledge.


Language-Character and Truth in Anselm Kierfer’s Art
In the following I attempt to address the truth in Anselm Kiefer’s art by using Adorno’s conceptual tools. Kiefer’s subject matter is history, yet his relationship to historicism is problematical. As an artist, Anselm Kiefer (1945 –) belongs to the post-war generation from whom the past was dispelled. While the general cultural attitude in Germany was reluctant to remember the past after World War II, there were some intellectuals, Adorno among them, who reminded society of it. Kiefer also responded to the challenge of the quieted history. His works address historical turning points, taboos, and conflicts; things that history has kept silent.

While Kiefer’s early works considered German history, today his subject matter consists of history at large: it includes ingredients of both the oldest and most recent history of mankind. Among his subject matter there are narratives from the Bible and Judaism as well as tales of Greek mythology and Renaissance theories of the origin and structure of the world. [1] Though Kiefer’s subject matter refers to historical narratives and documents, his relationship to history, i.e. what is considered to be ‘the historical truth’, is problematical. In his works he questions the universal history and attempts to rewrite history from an authentic perspective.

History has been preserved for us in written form, as texts, the importance of which is compelling and heavy in Western culture (and in other cultures such as Judaism, as well). Kiefer’s works often include books, whose pages have been prepared of lead; this symbolically emphasizes the weight of history and knowledge. History, or that which has been written, however, is only present in the works’ titles or as textual fragments within the works; the works themselves do not illustrate or represent any historical events.

If the works do not illustrate history, the question arises: how can an artwork, a tableau by Kiefer, rewrite history and even possess truth content? The answer lies in the language-character of art. The works show us material objects, which do not serve only as artistic productions: Kiefer uses everyday readymade objects, such as miniatures of warships, airplanes, women’s clothing, ladders and other domestic equipment. They all have a concrete historical meaning, which does not necessarily coincide with the meaning of the textual fragments that are also used as material in his works.

Actually, the written elements and the material objects, which may contradict each other, are two distinct kinds of material out of which the works have been assembled. Sometimes the objects that function as supplements to the text transform the content of the text; for example, Jacob’s Dream (2008) shows a broken ladder. Other times, the textual element is complex and refuses interpretation. Kiefer’s works, which consist of material objects and written, textual elements, are typical cryptograms; they convey their message in cipher.

Kiefer’s work Mutatuli (1991), for example, consists of flowers, deceased tulips installed on a leaden surface. The tableau looks like a deserted landscape with its waned tulips, only the word ‘Mutatuli’ poses an enigma that urges toward further interpretation. The word refers to the Dutch writer Eduard Douwes Dekker, who was known for his criticism of the colonialist politics of his country. Dekker used the Latin pseudonym Multatuli, which means “I have suffered much”. [2] The work is first of all an homage to Dekker. The mimetic impulse shows compassion towards Dekker and his works. However, this is not the whole truth content of the work, because the artist has purposefully misspelled the name as Mutatuli which now comes close to the meaning of mutilare, to mutilate. Herein then, what has been written is not reliable. Thus, the tableau can also be interpreted as an homage to those soldiers, perhaps, who have been mutilated and lay under the ground. A noteworthy detail is that the deceased tulips remain bulbs which are the beginning of new life.

Another example of the language-character of art is Kiefer’s Schwartze Flocken (2006), Black Flakes. Its title refers to an eponymous poem by Jewish writer, Paul Célan; the subject of the poem is the holocaust. In the middle of the work there is a book made of lead out of which lines from the poem float to the surface of the tableau. The lines have been written between rows of dry branches that form an endless landscape, a deserted vineyard – or is it rather an ancient battle scene and a military cemetery? The mimetic impulse, the work’s expressive quality, stems again from sorrow rather than from positive expectations. The dirty landscape is covered with black flakes of coal.

In spite of its written source, Célan’s poem about holocaust, the truth content of Kiefer’s work is not unanimously identical with that of the poem. Namely: the concrete material elements, the branches, which seem to transform into letters, resist such truth content. The branches are writing too, marks that resemble the ancient German runic alphabets that the Nazis used for their purposes, for instance, in the imitative typography of the SS symbol. As a result, the work intimates as its truth content that the landscape is not only a memorial for the victims of the Holocaust, but also a memorial for the soldiers who were victims, as well. Herein Kiefer’s work beautifully affirms Adorno’s argument that all artworks are writing.

Artworks express their truth like enigmas. Adorno comments that, “[a]rtworks share with enigmas the duality of being determinate and indeterminate. They are question marks, not univocal even through synthesis. Nevertheless their figure is so precise that it determines the point where the work breaks off. As in enigmas, the answer is both hidden and demanded by the structure.” (AT, 124.) He continues that, “[t]hrough organization artworks [which are material objects] become more than they are”. All artworks are writing due to the organization of their material. They are hieroglyphs for which the code has been lost; nevertheless this loss has a positive effect on their content.

The truth content is not based only on the structure of the work, but also depends on the historical meaning of the material used in the work. The materials are not timeless or outside history. They are subject to destruction and oblivion like history itself. Adorno says that the truth content of art is not outside history; the works themselves are the history that has crystallized within them.


Conclusion: The Notion of Truth in Adorno
Adorno’s aesthetic theory offers an opportunity to evaluate the truth in art historically in materialistic terms. His theory contradicts many contemporary theories of art that refute the truth in art. However, as the truth content has neither a connection to propositional truth nor to the correspondence or coherence of theories of truth, a question arises about what kind of truth is at stake in art. Adorno has not presented any theory of truth.

Albrect Wellmer has assessed the question and argued that Adorno’s negative concept of truth is difficult to understand and to apply operationally. According to Wellmer, Adorno’s concept of truth can only be understood metaphorically. Wellmer has made a proposal that the truth content could be developed into inter-subjective communicative practice composed of diffuse, a-rational materials. Such a practice could lead, he suggests, into an open, control-free state of communication. Such an interpretation of truth would however be impossible for Adorno. (See: Jarvis, 113 - 114.)

Simon Jarvis has pointed out that Wellmer’s proposal of diffuse communicative practice is in contradiction with Adorno’s idea of truth, wherein the different elements of truth - its moral-pragmatic, negative (apophantic) and endeetic elements - function as a constellation in a non-hierarchic manner. If the communicative practice would be preferred, it would necessarily lead to a hierarchy within the concept of truth.

Published in Cultural magazine Mustekala 2016

[1] There are references to different genres of knowledge such as theology and alchemy. It has been said that Kiefer wants to preserve and maintain all existing knowledge in his works.
[2]Dekker is famous for his criticism of Dutch colonialism in East Asia.

Literature:
Theodor W. Adorno: Aesthetic Theory, Ästhetische Theorie, 1970. Translated by Robert Hullot-Kentor, 1997: University of Minnesota Press.
Max Horkheimer and Theodor Adorno: Dialectic of Enlightenment, Die Dialektik der Aufklärung, 1944/47.
Simon Jarvis: Adorno, A Critical Introduction, 1998: Polity Press
Ilona Reiners: “Materialistinen ethos. Mimesiksen jälki Theodor W. Adornon moraalifilosofiassa”. Teoksessa Ilona Reiners ja Anita Seppä (toim.): Etiikka ja Estetiikka, 1998: Gaudeamus. S. 171 – 193.

Anselm Kiefer: Alussa, In the Beginning. Works from the Private Collection of Hans Grothe, 2015: Serlachius Museums, Wienand.