Avantgardea Suomessako?

Irmeli Hautamäki

1900-luvun alun avantgardeliikkeet ja niiden vaikutus ovat olleet viime aikoina melkoisen kiinnostuksen kohteena. Voidaan puhua suoranaisesta avantgarden ylösnousemuksesta, siksi paljon näyttelyitä ja tutkimuksia aiheesta on viime vuosina tullut. Pelkästään New Yorkin Momassa olen nähnyt kesällä 2006 Dada -näyttelyn ja seuraavana kesänä 2007 venäläistä avantgarde-arkkitehtuuria esittelevän näyttelyn. Surrealismi on ollut jatkuvan kiinnostuksen kohteena Ranskassa. Myös pohjoismaissa avantgardea on esitelty ja tutkittu laajasti, varsinkin Tanskassa, missä muutama vuosi sitten ilmestyi avantgarden traditiota ja politiikkaa koskeva laaja tutkimus ”En tradition af opbrud”. 

Kiinnostuksen taustalla on useita syitä. 1900-luvun alun avantgardesta on kulunut jo riittävästi aikaa sen saavutusten arvioimiseen. Enää vuosikymmeniä toistettu klisee avantgarden kuolemasta ei vakuuta. Nykyään kiinnitetään enemmän huomiota avantgarden muutokseen. Jos hillitön optimismi leimasi 1900-luvun alkua, niin 2000-luvun alku on pelokas ja pessimistinen. Globaali kapitalismi myllertää kaikkialla, mikä tarkoittaa, että tämän päivän avantgarden on oltava vastakulttuuria. Tehtävä ei ole helppo koska globaali talous on tunkeutunut myös taidemaailmaan. 1900-luvun alun tilanne oli nykytilanteeseen verrattuna poikkeuksellinen, koska silloin avantgarden aloite oli taiteilijoiden käsissä. Nykyään trendien haistelijat ovat verkottuneet kaikkialle. 

Suomessakin on viime aikoina nähty näyttelyitä ja kirjoitettu kirjoja aiheesta. Ateneumin vuoden 2005 Sulho Sipilä ja Greta Hällfors-Sipilä näyttelyn yhteydessä sanaa avantgarde ei kuitenkaan käytetty, vaikka juuri tähän historialliseen yhteyteen se olisi sopinut. Puhuttiin kuitenkin taiteen uudistamisliikkeestä. Jörn Donnerin Diktonius-elämäkerrassa ei esiinny käsitettä avantgarde. Meillä puhutaan yhä varovaisen vaatimattomasti vain varhaisesta modernismista. Ilman laajempaa konstekstualisointia avantgardeen 1900-luvun alun yksittäiset ilmiöt ja henkilöt uhkaavat kuitenkin hävitä historian omituisuuksien joukkoon. Näin Suomessa on jo osittain käynyt. 

Viime viikon lopulla 9. – 10.10. 2008 pidettiin kaiketi ensimmäinen avantgardea koskeva akateemis-taiteellinen esitelmätilaisuus, jonka otsikkona oli pontevasti ”Avantgarden kerrokset Suomessa”. Tilaisuus järjestettiin Pohjoismaisen avantgarde tutkimuksen verkoston (Nordic Network of Avant-garde Studies ) toimeksiannosta. Pohjoismainen avantgarden tutkimusverkosto, jonka toimittaja ja tutkija olen, kirjoittaa parhaillaan pohjoismaisen avantgarden kulttuurihistoriaa. Se ei ole taidehistoria, sillä tutkimusryhmä pyrkii ylittämään taiteenlajien rajat, samoin kuin nationalistisen historioinnin rajat. 

Parin päivän aikana Helsingin yliopistossa kuultiin esitelmiä eri taiteen alojen avantgardesta runoudesta elokuvaan, arkkitehtuuriin ja musiikkiin. Mukana oli myös taiteilijoiden esityksiä. Läheskään kaikkia viime aikoina aiheesta kirjoittaneita ja kiinnostuneita tilaisuuteen ei oltu saatu mukaan. Maija Härmänmaan ja Markku Mattilan toimittaman ”Anarkismi, avantgarde ja terrorismi” -kirjan kirjoittajat loistivat poissaolollaan. Harri Veivo, ”Kirjallisuuden kokeellisuus ja avantgarde” -kirjan toimittaja, sekä muutamia sen kirjoittajia sijaan oli paikalla.

En tiedä, oliko tutkijoiden melko vähäiseen osallistumiseen syynä tilaisuuden järjestäjän kuvataiteilija ja FT Kimmo Sarjen kevyt suhtautuminen aiheeseen, ainakin hän ilmoitti tilaisuudessa suhtautuvansa täysin huolettomasti avantgarden käsitteeseen: hänelle se voi olla mitä tahansa innovatiivista toimintaa, vaikka antiikin Roomassa. 

Ohjelmassa ei oltu varattu lainkaan aikaa keskustelulle.  Koska keskustelua ei ollut ohjelmassa, monet esitelmöitsijät kävivät vain lukemassa omat paperinsa ja poistuivat. Tärkeää ajatusten vaihtoa, jota nyt juuri kaivatataan, ei silti onnistuttu tilaisuudessa kokonaan tyrmäämään.

Moni tilaisuuden puhujista suhtautui etukäteen avantgardeen melko epäluuloisesti. Abstraktin perusteella muutama esitelmöitsijä näytti haluavan tulla kertomaan tutut kliseet, että avantgarde on kuollut ja että nykyisin avantgarde ei voi olla muuta kuin uusi brändi, jota vain pahamaineinen innovaatioyliopisto käyttää. Tilaisuuden kuluessa kannat lievenivät ja kokouksessa saatiin kuulla aitoja pohdintoja asiasta. 

Vesa Haapala kuvasi suomalaisen nykyrunouden tilannetta avantgardistiseksi. Teemu Mäki näki todella vaivaa yrittäessään määritellä avantgardea oman ajattelunsa pohjalta. Toisin kuin Suomessa on tapana, hän ei siteerannut tunnettuja auktoriteetteja. Julia Tidigsin hieno esitys Diktoniuksen kielellisestä maanpakolaisuudesta omassa maassaan osui avantgarden ytimeen. Jos hänen olisi annettu puhua ruotsin sijaan englantia, mikä on Nordic Networkin kieli ja tekeillä olevan kulttuurihistorian kieli, olisivat useammat hyötyneet hänen puheestaan.

Mutta summa summarum, parin päivän väännön jälkeen osallistujien asenne avantgardeen muuttui positiivisemmaksi ja tilaisuudessa syntyi tunne, että avantgardesta puhuminen on sittenkin mahdollista Suomessa. Taiteilijoiden esitykset edesauttoivat tässä. 

Julkaistu kulttuurilehti Mustekalassa 13.10.2008