Värin ja ajatuksen voimalla, venäläisen avantgarden näyttely Helsingin kaupungin taidemuseossa 2012

 

Miksi varhainen avantgarde on kiinnostavaa tällä hetkellä ja miksi siitä järjestetään lukuisia näyttelyitä eri puolilla länsimaita, juuri nyt?  Kiinnostus avantgardeen johtuu osittain siitä että vasta globaali kulttuuri on kypsä ymmärtämään avantgarden merkityksen. Varhainen modernismi oli aikoinaan täysin transnationaalista, kansallisuuksien rajat ylittävää. Se syntyi kansainvälisissä taidekeskuksissa, joihin tuli kiinnostuneita taiteilijoita eri maista. Jo sata vuotta sitten välimatkat lyhenivät ja raja-aidat valtioiden välillä madaltuivat.

Helsingin kaupungin taidemuseossa esillä oleva Värin voima -näyttely Tretjakovin kokoelmasta Moskovasta, osoittaa erinomaisesti kuinka ajatukset, ihmiset ja taideteokset liikkuivat vilkkaasti yli rajojen jo 1900-luvun ensi vuosikymmeninä.

Venäläiset taiteilijat matkustivat laajasti Länsi-Euroopassa, minkä lisäksi avantgarde oli läsnä Moskovassa ja Pietarissa samaan aikaan kuin muissakin taiteen keskuksissa. Venäläiset taiteilijat osallistuivat aikakauden uusien virtauksien kehittämiseen, ja he loivat niistä myös uusia omaperäisiä versioita kotimaassaan.

Uusi taide ei levinnyt pelkästään värin, vaan ajatuksen voimalla. Varhainen avantgarde toi ilmi varsin huimia ajatuksia tulevaisuudesta, elämästä, uudesta ihmisestä ja taiteen tehtävistä. Tähän uuteen ajatteluun ei kuulunut taloudellisen kasvun ideologia vaan pikemminkin ajatus ihmiskunnan kehittymisestä henkisesti korkeammalle tasolle taiteen, tieteen ja teknologian avulla. Nykyisen materialismin aikakaudella tällaiset utopiat tuntuvat nolostuttavilta, mutta onneksi toisenlaisiakin ajatuksia on alettu esittää. Nyt olisi suorastaan kiire etsiä vaihtoehtoja kulutuskeskeiselle materialismille. Läntinen maailma on aineellisesti rikkaampi kuin koskaan mutta elämä on henkisesti köyhempää kuin koskaan aiemmin.

Jo sata vuotta avantgardetaiteilijat ja intellektuellit pohtivat näitä asioita; siinä on yksi syy miksi varhainen avantgarde kiinnostaa nyt näyttelyiden järjestäjiä eri puolilla maailmaa. Enää pelkkä tyylien ja ismien kuvailu ei tyydytä, nyt halutaan jäljittää taiteen sisältöjä ja taiteilijoiden ajattelua.

Suomessa on oltu herttaisen tietämättömiä tästä historian vaiheesta. Avantgardea karsastettiin täällä nationalistista syistä. Uuteen taiteeseen liittyvä ajattelu sivuutettiin aikoinaan kokonaan ja modernia taidetta pidettiin yhtenä tyylien ja ismien mylläkkänä, missä käsitteet menivät täysin sekaisin. Välinpitämättömyydellä on pitkät jäljet, joita myöhempikään taidehistoria ei ole oikein korjannut.

Onni Okkonen, kansallismielinen kriitikko ja taidehistorian professori torjui 1920-luvulla futurismin sanoen: ”Meillä on metsämme ja järvemme, oma luontomme, oma päämme ja sydämemme. Tehkäämme taidetta niistä; siinä pitäisi olla tarpeeksi materiaalia.” En ole varmaan kauhean väärässä jos väitän, ettei sana futurismi avaudu vieläkään suomalaisille. Olen havainnut, että se merkitsee täällä suurin piirtein samaa kuin science fiction.

Venäläiset opettavat nyt meitä Värin voima näyttelyssä, eikä oppi ojaan kaada, kuten täällä viisaasti sanotaan. Näyttely havainnollistaa muutamia modernin taiteen perusajatuksia kuten sen, että kun maalaustaiteen tehtävä todellisuuden jäljentäjänä oli päättynyt, taiteen tehtävät voitiin määritellä uudelleen. Kubismi oli intellektuaalinen suuntaus, joka tutki maalauksen tilakäsitystä klassisen perspektiivimetodin jälkeen.

Pariisilaisen Academie de la Palette -koulun perustajat Jean Metzinger ja Henri Le Fouconnier tekivät kubismista kiinnostavan nimenomaan tutkimustensa ja kirjoitustensa avulla. Näihin oli tutustunut nuori Ljubov Popova, joka vietti vuoden kubistien akatemiassa. Popovan Kaksi hahmoa maalauksessa vuodelta 1913 näkyy kubistiteoreetikkojen herättämä kiinnostus maalaustaiteen uudenlaiseen tilakäsitykseen.

Värin voima -näyttely tarjoilee suomalaisille katsojille Ljubov Popovan lisäksi pari muutakin naisavantgardistia: Olga Rozanovan ja Natalia Gontsharovan.

Avantgarden luonteeseen kuului, että naisia hyväksyttiin uusien taidesuuntien kouluihin ja että heidän työnsä kelpasivat niin ekspressionistien kuin futuristienkin näyttelyihin. Perinteisemmissä akateemisissa kouluissa asia oli toisin, ne olivat miesvaltaisempia. Mitään yhtenäistä ryhmää venäläiset naisavantgardistit eivät kuitenkaan muodostaneet. Olga Rozanova siirtyi ennen pitkää suprematismiin, mikä oli kilpaileva ja täysin vastakkainen suunta käytännöllisyyteen tähtäävälle konstruktivismille, johon Ljubov Popova päätyi.

Natalia Goncharova, joka matkusteli Euroopan taidekeskuksissa, oli avoin monenlaisille ajatuksille. Häntä kiinnostivat niin kansantaide, ikonit, aasialainen taide kuin postimpressionismikin, kuten näyttelyn teokset osoittavat. Oli tavallista, että taiteilijat kävivät läpi monenlaisia suuntia ja päätyivät sitten omaan synteesiin, Goncharova kehitteli yhdessä Larionovin kanssa rayonistisen tyylin.

Olga Rozanovan kubofuturistisen kauden Metronomi -maalaus vuodelta 1915 todistaa uuden ajan kiihkeästä rytmistä hauskalla tavalla. Välimatkat lyhenivät ja koko maailma kutistui. Taulussa esiintyvät sanat Angleterre, Amerique, Belgique, France, Adagio, Andante ja Presto kuvaavat ajan ja paikan simultaanista käsittämistä. Vaikkei Rozanova ollut itse käynyt näissä maissa, ne olivat silti henkisesti läsnä Moskovassa vuonna 1915.

Samasta nykyisyyden läsnäolosta Moskovassa kertovat Kazimir Malevichin kubistiset teokset vuodelta 1913. Malevichkaan ei ollut vielä tässä vaiheessa käynyt Länsi-Euroopan taidekeskuksissa, mutta avantgarde oli Moskovassa. Myös itse Filippo Marinetti saapui Moskovaan, mikä innosti Malevichia suunnattomasti.

Kun ensimmäinen maailmansota syttyi 1914, vapaa liikkuminen loppui Euroopassa ja valtioiden rajat suljettiin. Suuri joukko ulkomailla opiskelleita ja työskennelleitä venäläistaitelijoita palasi kotimaahan. Kun Länsi-Eurooppa oli sodassa, avantgarde jatkui Moskovassa ja Pietarissa, missä entisestään vilkas taide-elämä sai uutta virtaa ulkomailta tulleista.

Avantgarden nokkamies ennen vuotta 1917 oli Malevich, joka kehitteli aikakauden taidevirtauksista oman synteesinsä, suprematismin. Hän kirjoitti aiheesta pamfletin ”Futurismin ja kubismin kautta suprematismiin, uudesta maalaustaiteen realismista” ja sai pian joukon lahjakkaita oppilaita.

Suprematismi oli paljon enemmän kuin taidesuuntaus: se tähtäsi ihmiskunnan kohottamiseen uudelle henkiselle tasolle taiteellisen luovuuden avulla. Tiedettä ja teknologiaakaan suprematismi ei hyljeksinyt, mutta ne eivät olleet päämäärä vaan väline. Taiteessa ei enää tullut kysymykseen olevan esittäminen, tämän ajatuksen musta neliö yksinkertaisesti lausuu. Musta neliö ei ollut mikään mystinen ikoni, vaan väite, jonka mukaan vanha taide on lopussa, nollattu, ja taiteen ja olemisen uusi aikakausi alkamassa.

Malevichin suprematistisen kauden abstrakteja teoksia näyttelyssä ei nähdä, kuten ei kilpailevan konstruktivistisen suunnan teoksiakaan. Malevitsh jätti suuren osan teoksistaan ystävien huostaan Berliiniin matkustaessaan ensimmäisen kerran vuonna 1927 yksityisnäyttelynsä mukana ulkomaille. Poliittinen suhdanne oli muuttumassa, ja ikään kuin aavistaen asioiden kulun Malevich julkaisi kirjansa Non-Objective World Saksan Bauhausissa. Poliittinen epäluulo suuntautui aluksi Malevichin ajatteluun ja hänen ulkomaisiin suhteisiinsa, ei niinkään hänen abstraktiin taiteeseensa, jonka maine oli kiirinyt maailmalla laajalle. Vuonna 1930 Malevichia vastaan hyökättiin julkisuudessa, hänet pidätettiin ja häntä kuulusteltiin kuukausikaupalla.

Helsingin kaupungin taidemuseon yhdelle seinänpätkälle on Malevichin kohdalla saatu mahtumaan melkoinen historia taiteen avautumisesta ja uusien ajatusten tuottamasta innostuksesta niiden tukahduttamisen jälkeiseen hiljaiseen vastarintaan. Mustan neliön jälkeen seinälle on ripustettu sievästi kaksi Malevichin myöhäiskauden työtä: Heinäteossa 1928–1929 ja Tyttö kampa hiuksissaan 1932–1933. Malevich, jonka henkinen selkäranka oli kuulusteluissa katkaistu, palasi esittävään taiteeseen, mutta ei perinteiseen realismiin. Nämä pellolla seisovat maalaiset ovat yhä tulevaisuuden ihmisiä. Malevich on tietysti yksi avantgarden marttyyreita, koska hän jos kukaan oli kansan ystävä. Syytökset abstraktin taiteen suuntautumisesta kansaa vastaan olivat ja ovat absurdeja.

Näyttely ei tuo mitenkään esille taiteen ja ilmaisunvapauteen liittyviä peruskysymyksiä tai ylipäätään ajankohdan kuohuvaa poliittista tilannetta. Natalia Goncharovan teoksen Jumalanäiti herättämästä pahennuksesta on tehty tämän näyttelyn ilmaisunvapautta koskeva kohutapaus. Teos oli kirkollisille piireille liian koristeellinen, ja siksi sopimaton.

Näyttelyn teosten valinnat ovat suomalaisten kuraattoreiden, eikä näyttely suoranaisesti pyri esittelemään avantgardea. Siitä puhutaan kuitenkin luettelossa, mutta valikoiden ja venäläisten asiantuntijoiden toimesta. Näyttelyyn on poimittu paljon teoksia, joita ei koskaan mainita avantgarden yhteydessä. Noin puolet teoksista on taiteilijoilta, jotka kubismin ja futurismin syntyaikana maalasivat ei niinkään uutta ajattelua etsien ja kokeillen kuin noudattaen esittävää perinnettä. Toki he käyttivät kirkkaita värejä. Ilja Maskov ja Pjotr Konchalovsky olivat vahvoja maalareita, joiden työskentelyssä ei kuitenkaan ollut radiaalia uuden etsintää. Nämäkin teokset puolustavat paikkaansa näyttelyssä sillä ne antavat läpileikkauksen ajasta, johon sisältyi tietysti paljon muutakin kuin avantgardea.

Oudoin kokoelma näyttelyssä on Wassily Kandinskylta. Suurin osa esillä olevista teoksista on vaatimattomia harjoitelmia ja välitöinä tehtyjä maisemia. Mukana on vain yksi avantgardea edustava väriteos Improvisaatio 4. (1909) ajalta, jolloin Kandinsky etsiskeli tietään kohti taiteen henkistä. Ehkä teoksen värivoima säväyttää tässä näyttelyssä suomalaiskatsojia?

Aikoinaan, kun Kandinsky ja muut avantgardistit esittelivät töitään tuoreeltaan suomalaisyleisölle, heidän taiteensa värejä pidettiin Suomessa liian räikeinä ja mauttomina. Kriitikot selittivät ihan tosissaan, että suomalaiskansallisen taiteen tuli olla sävytetty harmaaseen ja ruskeaan, ne kun ovat Suomen luonnon värit.

Kandinskyn taiteen kohdalla kansallisten määritelmien esittäminen on erityisen pulmallista. Kandinsky kun oli ”saksalaiseksi” ekspressionismiksi kutsutun suuntauksen keskeisiä luojia Münchenissä. Mitään kovin saksalaista suuntauksessa ei kylläkään ollut, sillä moni Der Blaue Reiter ryhmän jäsenistä oli venäläisiä. Kun Kandinskylle uskottiin vallankumouksen jälkeisen ajan taidekoulutuksen uudistaminen kotimaassa, hän ryhtyi siihen innokkaasti, sillä hän näki siinä mahdollisuuden edistää ”suurta utopiaansa”. Se oli eri taiteenalojen synteesi, joka edesauttaisi ihmisten keskinäistä ymmärtämystä kansallisuuksista riippumatta. Musiikki ja värit kuuluivat Kandinskyn mukaan yhteen ja niiden avulla ihmiset voivat ilmaista itseään rajatta ja ilman sanoja.

Guggenheim -museon omistuksessa oleva merkittävä kokoelma varhaista avantgardetaidetta sai minut innostumaan museon filiaalin mahdollisesta sijoittumisesta Helsinkiin. Sittemmin olen saanut kuulla, ettei museo aio viedä näitä arvokokoelmiaan Yhdysvaltain rajojen ulkopuolelle. Jos tämä pitää paikkansa, se on tietysti harmillista ja herättää taas kysymyksen taiteen kansallisesta/kansainvälisestä luonteesta ja oikeudesta pidättää kansainvälinen taide kansallisomaisuutena.

Varhainen avantgardetaide, joka syntyi Euroopassa ja vieläpä lähellä Suomen rajoja Pietarissa, ylitti kansallisuuksien rajat. Se ei ole kenenkään kansallisomaisuutta. Jos sitä ei voida nähdä kansainvälisissä yhteyksissä, ihmiskunnan historian taju ohentuu ja köyhtyy. Näinhän on osittain jo käynytkin, kun aikoinaan täysin kansainväliset suuntaukset on historian kirjoituksessa kansallistettu. Aikoinaan esimerkiksi futurismi ei ollut mikään italialainen suuntaus, vaan virtaus, joka levisi Euroopasta yli maapallon aina Japania ja Boliviaa myöten. Se jätti jälkensä myös Suomeen.

Näyttely oli  Helsingin kaupungin taidemuseossa 23.9. – 15.1. 2012

 

Julkaistu kulttuurilehti Mustekalassa 23.10.2011

Lähteet:

Irmeli Hautamäki (2010), Avantgarden katse

Nikolai Sadik-Ogli, “Finland and Futurism”, International Yearbook of Futurism Studies, Vol. 2, Berlin: DeGruyter (forthcoming 2012)

Matthew Drutt (2003), Kasimir Malevich: Suprematism, Guggenheim Museum